Havahduin tässä sellaiseen, että tuossa vuodenvaihteessa tulee kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun minusta tuli isäpuoli.

Olen ajatellut isäpuoleutta usein, joten kerron nyt teillekin miltä viisi vuotta sellaisella tittelillä tuntuu.

Ensiksi pitää tietysti todeta, että kielemme on tässä kohdin pahasti vaillinainen. Isäpuoli on minusta sanana ikävä, ja vaikka se tietysti viittaa siihen, että tittelin kantaja ei ole biologinen isä, se on minusta kelvoton termi.

Koska eihän siinä ole mitään puolikkuutta, vaikka huoltajuus olisi biologisten vanhempien kesken jaettu (minun tapauksessani lapsi on 4-5 yötä viikosta yleensä täällä meillä). Vanhemmuutta se on, se kannattaa kaikkien isäpuolijuutta harkitsevien ymmärtää.

Minulla oli itse asiassa aluksi (ehkä 2 ekaa vuotta) sellainen olo, että minun pitäisi jotenkin erityisesti todistaa kelpouteni, koska olen "vain" isäpuoli. Enkä tarkoita tytärpuoleni biologista isää, joka on aina vastuullinen ja huolehtivainen, mutta yleisesti, eihän biologisten isien tarvitse erikseen todistella kelpouttaan, laaki riittää.

En tiedä ajatteleeko joku oikeasti niin. Että isäpuolen pitäisi tsempata erityisesti tullakseen nähdyksi vakavastiotettavana vanhempana. Mutta niin minä jostain syystä asian koin, vaikka en toisaalta erityisesti kokenut asiasta painetta. Olen lahjakas olemaan miettimättä mitä muut ajattelevat.

Toisaalta tässä yhteiskunnassa on varmasti paljon helpompaa olla isä- kuin äitipuoli, koska äitiyteen liittyy niin vahvaa myyttisyyttä. Miten muka joku toinen voisi olla äiti, äitiys on pyhää! Ei ole asiasta lähempää kokemusta, mutta vanhemmuutta se on.

Se, mitä yhteiskunnassa isäpuolista ajatellaan tai millä nimellä meitä kutsutaan on lopulta täysin toissijaista. Tärkeintä - tai oikeastaan ainoa tärkeä asia - on se, miten lapsi voi. Olin sinänsä onnekas isäpuolikokelas, että lapsi oli kolmevuotias kun tutustui minuun. Siinä iässä ei ole vaikeaa hyväksyä uutta perhemenettelyä kunhan hän tuntee, että molemmat vanhemmat ovat edelleen läsnä hänen elämässään. Hän ei menetä mitään, mutta saa uuden aikuisen elämäänsä.

En enää muista koska huomasin, että lapsi oli kiintynyt minuun. Aika pian se kuitenkin tapahtui. Itse en edes ajatellut asiaa sen kummemmin, koska hän tuli elämääni naisen mukana, johon olin (ja olen) palavasti rakastunut. Nopeasti ja yllättäen ne vauvat biologistenkin vanhempien elämään tulevat.

Sen jälkeen kyse on ollut vanhemmuuteen eikä erityisesti isäpuoleuteen liittyvistä hyvistä ja huonoista asioista. Ehkä joskus tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että pääsen nauttimaan isänä olosta, mutta en ole joutunut "lusimaan" vanhemmuuden korkeakoulua eli valvottavaa ja vauvan ympärille kiertyvää paria ekaa ikävuotta kun kaikki liittyy lapseen ja hermot ovat kireällä.

Lapsi sentään osasi käydä itse vessassa kun tutustuimme, minulle jäi aikaa tutustua paremmin naiseen jonka kanssa olin päättänyt jakaa elämäni. Ehkä pienen lapsen läsnäolo opetti myös erilaista suhtautumista koko parisuhteeseen. Ei ole olemassa toista ilman toista, nämä kaksi tulevat samana pakettina.

No, en tee nyt tästä mitään parisuhdeavautumista, vaan keskityn tuohon lapseen. Koska isäpuoli on ilmeisesti lapsenkin mielestä outo termi, hän kehitti jossain vaiheessa oman versionsa. "Papi". Minä olen "papi". En samassa merkityksessä kuin Jennifer Lopezin biiseissä, vaan ilmeisesti se on lähellä isää oleva sana, joka on kuitenkin selkeästi eri kuin isi. Koska isi on kumminkin isi, enkä minä hänen asemaansa voisi enkä haluaisi missäään tapauksessa hämärtää.

On mahtavaa olla papi. On mahtavaa kun lapsi vielä 8-vuotiaanakin (ja toitottavasti vielä 10 vuoden päästäkin) juoksee vastaan kun olen ollut vaikka työmatkalla (tai no, sekin riittää että nähdään koulupäivän jälkeen) ja huutaa "papiiiiiiii". Alun stressailun ("miten osaan olla tämän kanssa kahdestaan") jälkeen opin jo pian nauttimaan minun ja lapsen kahdenkeskisestä ajasta.

Joskus on tietysti raskasta työpäivän jälkeen hypätä johonkin leikkiin - varsinkin kun hän oli pienempi jolloin leikki oli poikkeuksetta joku missä piti olla a) kaupassa asiakkaana b) kaupassa myyjänä tai c) jonkun eläinlajin isä. Mutta yleensä meillä on kahdestaan aina hauskaa. Kahdestaan vietetty aika on myös tärkeää siksi, että keskinäinen side vahvistuu ihan eri tavalla kuin kolmistaan lapsen äidin kanssa puuhaillessa .

Mutta nämä kaikki ovat asioita jotka kuluvat vanhemmuuteen, ei sinänsä isäpuoleuteen.

Nyt kun katson tätä tekstiäni, niin isäpuolena olemisesta erityisesti osaan sanoa lähinnä sen, että se on vanhemmuutta, ei kannata ajatella sitä minään muuna, ja toisaalta on tärkeä kuunnella lapsen tunteita siitä, että hänellä on turvallinen fiiilis sen suhteen, ettei kumpikaan hänen biologisista vanhemmistaan ole katoamassa.

Vanhemmuudesta sinänsä voisi tietysti kirjoittaa vaikka kuinka paljon. Mutta jos säästän sen toiseen kertaan. Opettavaista se on. Oppii itsestään hienoja ja huonoja asioita. Olen esimerkiksi huomannut olevani välillä aika kärsimätön, hoputan liikaa. Toisaalta olen välillä hermoheikko. Perus lapsitouhuihin kuuluva metelöinti tai likaaminen saattaa ärsyttää minua. Peiliinkatsomisen paikkoja, varsinkin kun olen ollut vähän yllättynyt että löydän itsestäni sellaisia luonteenpiirteitä.

Mutta toisaalta olen saanut asioihin perspektiiviä. Olen oppinut erilaista rakkautta, joka ei liity pariutumiseen tai verisiteisiin. Olen oppinut - pakosta - pysähtymään. Olen oppinut nauttimaan uimahallissa käymisestä. Olen oppinut, että värityskirjojen täyttäminen on hauskaa (kunhan muistaa ettei pysy viivojen sisällä). Olen oppinut kertomaan vapauttavan vitsin sopivassa kohtaa minihaaverista johtuvaa itkua. Olen oppinut tekemään lettejä, jopa ranskanlettejä. Olen oppinut että lapsi osaa melkein mitä vaan kunhan antaa yrittää (tämä on minulle vaikeaa). Olen oppinut herättämään hellästi unisen päiväkotiin- ja nykyisin kouluunlähtijän. Olen oppinut rasvaamaan kuivaksi äityvää nenänseutua ja rystysiä (en aina muista). Olen oppinut, että on tärkeämpää ohjata toimintaa kohti haluttua päämäärää kuin nöyryyttää lasta käskyttämällä häntä haluttuun päämäärään. Olen oppinut Oktonauttien nimet. Olen oppinut ihailemaan tanssiesityksiä vaikka väsyttää. Olen oppinut puhumaan 5-6 eri pehmolelun äänillä. Olen oppinut sanomaan "jippiidioodenpoppoodentiidentaaden*tshtsh*.

En ole oppinut "hipsuttamaan" häntä uneen niin kuin äiti. En ole oppinut laulamaan tuutulaulua niin kuin isi. Mutta toisaalta kukaan ei lue fantasiakirjojen taistelukohtauksia niin uskottavilla äänillä kuin minä. "Äiskän ääni on liian pehmeä".

Kun tämän kirjoituksen sisältämä ajatus pari viikkoa sitten tuli mieleeni, ei siitä pitänyt tulla blogikirjoitusta. Mutta kun ajatus edelleen huvittaa, päätin kertoa siitä muillekin.

Pohjana lukijalla pitäisi olla hieman tietoa nyky-Legoista, mutta jos sitä ei ole, niin autan: Lego Friends on selvästi enemmän tytöille markkinoitu (pastellisävyt, kaikki hahmot tyttöjä, jne) sarja, kun taas Lego City on sinisine paketteineen ja perinteisine Lego-ukkoineen enemmän pojille markkinoitua kamaa.

Olen yleisesti ottaen sitä mieltä, että keskustelu "tyttöjen ja poikien leluista" on ihan aiheellinen, eikä mitään ylitasa-arvoista hömpötystä. On tylsää, että leluista tehdään räikeästi jomman kumman sukupuolen näköisiä, niin että lapset varmasti oppivat, että jotkut jutut ovat tytöille, jotkut pojille.

Se ei ole kuitenkaan pointtini tällä kertaa.

Pointtini on se, että vaivihkaa Lego onkin päättänyt maalata Lego Friendsien (eli lähinnä tyttöjen) maailmasta aivan helvetin coolin, kun taas Lego Cityn (eli lähinnä poikien) maailma on jäykkä, virkaintoinen ja insinöörimäinen.

Tajusin tämän, kun seurasin millaisia Legoja rakas tytärpuoleni toivoi joululahjaksi. Friendsejä tietysti, vaikka olen skandinaavishenkisenä sukupuolineutraaliuteen hellästi ohjaavana aikuisena näyttänyt hänelle myös katalogien kaikki muut Legot.

Veljenpoikani sen sijaan toteutti sukupuoltaan toivomalla Lego Cityjä. Lähdin niitä ostamaan. Mitäs täällä on tarjolla? Poliisiauto, paloauto, poliisiasema, tietyöläisiä, palokunnan helikopteri, poliisit jahtaavat rosvoja, autonkuljetusauto ja varikkoauto. Kuinka velvollisuudentuntoista! Äkkiä hommiin pojat, yhteiskunta kutsuu! Äkkiä tutkinto, työpaikka, farmariauto, palvelkaaaaaaaaa, suuret ikäluokat tarvitsevat eläkettä!

Entäs Lego Friendsit sitten? Lapsi sai lahjaksi muun muassa vitun päheän RANTATALON. Kaksikerroksisessa talossa on upea terassi, jossa kaksi säädettävää aurinkotuoli ja martinin näköiset drinkit pöydällä. Koko homma vaikuttaa ihan Scarfacelta!

Toinen lahjukseksi saatu Friends-kokonaisuus on viidakon tukikohta. Homma on naamioitu sairaalaksi, mutta tarvitaanko sairaalassa suoraan kumiveneeseen johtavaa pakoliukumäkeä tai tähystystornia, jonka kaukoputki on katsojasta riippuen joko kaukoputki tai konekivääri? Vai olisiko tämä johonkin muuhun tarkoitukseen tehty hideout?

Samassa sarjassa on myös tukikohta, joka on piilotettu suihkulähteen taakse. Luolasta löytyy valtava arkku täynnä timantteja.

Veritimantteja.



Muutenkin koko hommasta tulee mieleen ne Beach-elokuvan pahikset, jotka kasvattavat huumeita viidakossa. Ja kun massia tulee, elämäntyyli on leveä. #Lapsi ei tietenkään näe asiaa niin, mutta itse olin aivan varma, että jossain kohtaa ohjetta pöytään kiinnitetään pieni muovinen pussukka täynnä valkoista jauhetta.

HYVÄ! Tämä on HYVÄ! Ei tyttöjen lelujen tarvitse aina keskittyä kodinhoitoon (vaikka sellaisiakin Lego Friendsejä on), vaan leveään elämään ja bailaamiseen.  Friendsit eivät kuitenkaan tarvitse mitään rikkaita ukkoja heille näitä ylellisyyksiä ostamaan, vaan he ansaitsevat rahansa ITSE! Koko sarjassa ei nimittäin ole ainuttakaan miestä joka nämä rikkaudet voisi neideille tarjota.

Auto on tietysti mallia avo. Se on New Beetlen ja Porschen sekoitus, ja sillä pääsee kovaa.

Everyday I'm hustlin'. Hyvä tytöt! It's your time to shine.

Jälkikirjoitus:

Kyllähän minä tiedän, ettei Lego sattumalta ryhdy valmistamaan tietynlaisia leluja. He tutkivat. He tilaavat laajoja kyselyjä ja pilkkovat lasten halut ja toiveet markkinoitaviksi kokonaisuuksiksi. Ja City-legojen lisäksi pojille on tarjolla muun muassa sotaisen seikkailullisia Star Wars ja Chima-Legoja.

MUTTA eikö silti ole hienoa, jos Lego on havainnut, että tytöt haluavat leikkiä leveätä elämää eläviä viidakon huumelordeja? Siis ajatuksen tasolla, enhän minä TIETENKÄÄN halua, että lapset ihannoivat huumekauppaa tai jotain muuta yhtä tyhmää. Kyse on asenteesta, mitä fantasioita niihin pieniin muovihahmoihin projisoidaan: Itsevarmuutta, oman elämän haltuun ottamista ja etenkin hauskanpitoa.

Kauas on tultu siitä, kun tytöille ostettiin esiliina ja puinen uuni.

Tämä postaus on sisältöyhteistyö DNA:n kanssa. Saan siis tämän kirjoittamisesta rahaa. Esikouluikäisen tytärpuoleni iPadin käyttö ja sovellusten löytämiseen liittyvät ongelmat ovat kuitenkin todellisia, ja DNA Appinen on selvästi luotu taklaamaan näitä ongelmia.

Appinen tuli. Olen aiemmin kirjoittanut siitä, miten vaikeaa on löytää lapselle hyviä sovelluksia, jotka eivät jatkuvasti tyrkyttäisi jotain lisäostoja. Samalla tulin todenneeksi, että paras sovellus on sellainen, joka maksaa vähän. Ilmaiset on rakennettu täyteen lisämaksuansoja, jotka vain häiritsevät lasta.

DNA Appinen on rakennettu juuri tätä tarkoitusta varten. Palveluun ollaan keräämässä suomalaiseen makuun räätälöityä sovelluskirjastoa, josta voi löytää suositeltuja sovelluksia auttamaan harhailua iOSin, Androidin ja Windows Phone 8:n sovelluskaupoissa.

Lähestyn nyt aihetta nimenomaan rakkaan tytärpuoleni näkökulmasta. Hänellä ei ole mitään määrättyä aikaa tai rajoitusta milloin hän saa käyttää iPadia, mutta keskimäärin annamme hänen käyttää laitetta ehkä 3-4 kertaa viikossa, noin puoli tuntia kerrallaan.

#Nainen suhtautui alusta lähtien laitteeseen ehkä hiukan negatiivisemmin, mutta itse vanhana C64-lapsena (ja silti loppumattomia tunteja ulkoilmassa viettäneenä) tiesin, että peleistä voi olla paljonkin hyötyä.

Nyt tilanne on tietysti ihan eri kuin 80-luvulla, jolloin Euroopan kartta taisi olla ainut opetuspeli joka C64:lle meiltä löytyi. Lapselle olen ladannut puhtaasti opetuspelejä, puhtaasti pelejä ja niiden sekoituksia, ajatuksella "pelaamisesta voi olla hyötyä".

Ja kyllä siitä onkin. Väitän, että Lolan Aakkosjuna ja Lolan Matikkajuna ovat edesauttaneet huomattavasti sitä, että esikouluikäinen (6v) tyttö osaa lukea ja laskea paljon PALJON paremmin kuin minä vastaavassa iässä.

Eikä tässä ole kyse siitä, että olisimme väkisin halunneet hänen oppivan lukemaan. Ei häntä ole pakotettu käyttämään Lolan Aakkosjunaa tai Aakkospeliä, hän on näpertänyt niitä aivan omasta halustaan. Ei tosin useinkaan yksin, vaan yhdessä aikuisen kanssa. Ei iPadin (tai muun tabletin, tai kännykän) tarvitse olla pelkkä lastenhoitajan korvike, sillä voi puuhata yhdessä vanhemman kanssa.

Lolan Aakkosjunaa ei itse asiassa tällä hetkellä löydy DNA Appisesta, eikä myöskään Aakkospeliä, joten HOI MODERAATTORIT, lisätkää nämä sinne mitä pikimmin, vahva suositus täältä.

Luovuutta lisäämään on erilaisia piirrospelejä, mutta jostain syystä (päiväkoti, päiväkotikaverit) tyttömme on erittäin vahvasti kallellaan erilaisiin meikkaus- ja kampauspeleihin. Näistä YLIVOIMAISESTI paras on Toca's Hair Salon. Lapsi käyttää myös Royal Salonia ja BS Makeupia, mutta ensin mainittu on raskas ja kömpelö, ja jälkimmäinen kömpelöyden lisäksi myös lisäostoja tyrkyttävä.

Palapeleistä ollaan käytetty Hello Kitty Jigsawia, joka on ihan ok, ei loistava, sekä World Puzzlesia, josta oppii hienosti karttoja, vaikkei senkään käyttis ole kovin laadukas.

Kuvankäsittelyä voi harrastaa Repix-softalla. Se on varmaan tarkoitettu aikuisten selfieiden tuunaukseen, mutta lapsi jaksaa käyttää paljon aikaa ottamiensa kuvien koristeluun. Suositeltava siis sekin.

Haluan vielä korostaa pointtiani: iPadin (tai muun tabletin tai kännykän) antaminen lapsen käyttöön ei tarkoita automaattisesti huonoa vanhemmuutta. Toki järki kannattaa pitää mukana, mutta parhaimmillaan sovellukset antavat lapsen luovuudelle mahtavan kanavan.

Kun lapsen aivot ovat esikouluiässä herkässä tilassa (eli herkästi oppivassa siis), kannattaa aivoille antaa purtavaa mielekkäällä tavalla. Niin, että lapsella on samalla hauskaa.

Jos teillä on jotain vinkkejä, mitä oppimispelejä tai lastenpelejä DNA Appisessa pitäisi olla mukana, lupaan viedä ehdotuksenne eteenpäin.

DNA Appinen löytyy siis täältä.