Näytetään tekstit, joissa on tunniste SEPTIC FLESH. Näytä kaikki tekstit

Vuoden parhaat 2011: Ulkomaiset levyt

It's time! Mitkä ovat parhaat ulkomailla julkaistut albumit tänä vuonna minun kirjoissani? No selvitetään! Jälleen kerran lista on hieman erilainen kuin se, jonka lähetin Rumban kriitikkopolli -äänestykseen, mutta nämä nyt muuttuvat päivittäin. Juuri nyt tälle listalle tekisi mieleni lisätä eilen bloggaamani Smith & Burrowsin albumi, mutten uskalla parin päivän perusteella vielä, vaikka levyä onkin tullut kuunneltua jo nyt läpi enemmän kuin muutamaa listalla mainittua.



Pitkä kuin nälkävuosi ja äärimmäisen raskas pala istua kerralla läpi, mutta silti niin valtavan hieno, suvereeni ja elämäniloa nostattava levy, että se on pakko palkita vuoden parhaana. Uskomatonta, että bändi pystyi petraamaan näin reilusti Chemistry of Common Lifestä, joka sekin on hieno albumi. Thatcherin aikaan sijoittuva työläispoliittinen rakkaustarina, tai jotain sinne päin. Hardcore-ooppera. Elämänilon purkaus. Alkuperäinen blogiarvio täällä.


Ensimmäinen PJ Harveyn levy, josta pidän kokonaisuutena. Ei niin kolkko ja rämisevä kuin jotkut hänen albumeistaan, muttei toisaalta niin hailakka kuin edeltäjä White Chalk. Fucked Upin tavoin tämäkin on löyhähkösti teemalevy - lauluja imperiumista sodassa. Vaivaton, upeasti sovitettu, täynnä hyviä biisejä. Eniten hämmentää juuri se, että olin ajatellut ettei minulla ja PJ:llä ole yhteistä taivalta edessämme, mutta niin vain kävi että Let England Shake tuli ja kolautti isosti. (Linkin takaa löytyvästä blogiarviosta huomaa, että helmikuussa annoin tälle 8 ja puoli kymmenestä... no, levystä kypsyi vielä isompi).


Ensin suhtauduin levyyn vähän nihkeästi, kun Midnight City tuntui enemmän aikakausisoundeilla kikkailulta kuin loistamiselta, mutta levyn kokonaan kuuntelu auttoi paljon. Hieman liian pitkä, mutta sisältää riittävästi ässäbiisejä. Suosikkina edelleen Reunion. Jotenkin lohdullinen kuuntelukokemus, eikä tähän kyllästy.


Ei tästä ihan tullut tämän vuoden Nationalia vaikka sitä uumoilinkin. Ihanan verkkainen levy, jota tulee kuunneltua tasaisin väliajoin pieninä annoksina. Huolellisen mestarillinen, tunnelmaltaan hyvin hienovireinen. Jopa itsepintaisesti Build a Rocket Boys!ia ei suostuta räjäyttämään missään vaiheessa, vaan vähäeleisyyttä jatketaan loppuun asti. Sävellykset tietenkin äärimmäisen hienoja.

Lukekaa arviosta tästä levystä tarkempi kuvaus. Äärimmäisen hyvin kuuntelua kestävä levy, jossa yhdistyvät mieleenjäävät ja tarttuvat biisit sekä kunnianhimoisen korni toteutus. Miellyttävä ja mieltäylentävä läpikuuntelu joka kerta. Saattaa muodostua vuosien saatossa kestosuosikiksi.
 

BBC:n Sound of 2011 -listan johdosta etukäteen hyvin vahvasti hypetetty, mutta ei pettänyt odotuksia. Enough Thunder -ep:llä Blake siirtyi yhä enemmän siihen soul-dub-suuntaan, josta hänen musiikissaan eniten pidän, mutta löytyy sitä riittävästi debyytiltäkin. Wilhelm Scream on levyn hienoin hetki, ja Flow'n keikka juuri niin hyvä kuin uskalsin odottaa.


Vankilasta pääsyn jälkeen Varg Vikernes on palannut ilahduttavan ahkerasti levytyskantaan. Belus kuulosti jotenkin tuhnuiselta, mutta tänä vuonna ilmestynyt Fallen toimii kauniisti. Takuumurealla Burzum-hypnoottisuudella ratsastavat biisit ovat aidon alkuvoimaisia, ja miellyttävän murea soundi toimii loistavasti. From the world tree, laulaa demonisoitu hullu. Hulluus ja nerous, veteen piiretyt viivat ja niin edelleen. Hipsteritkin pitävät nykyään Burzumista, mutta en tiedä johtuuko se tästä levystä vai rajusta imagosta. Mene ja tiedä, upeaa kauneutta.


Ei tietenkään niin hyvä kuin For Emma, Forever Ago, mutta oikein hyvä silti. Vähän harmitti kun Justin Vernonkin hyppäsi AOR-soundia tehtailemaan hieman Antony Gonzalezin (M83) tyyliin, mutta biisien voimalla Bon Iver on aina loistanutkin. Fall Creek Boys Choir -biisi James Blaken kanssa oli myös mahtava veto.


Iso, iso levy, mutta biisit ovat riittävän hyviä kantamaan paikoin monotoniaksikin yltyvän paukuttelun. Ainekset todelliseen mestariteokseen biisimateriaalin puolesta, mutta levykokonaisuuksia Florence ei osaa vielä aivan täydellisiksi mietitä. Helvetin hienoa ja kunnianhimoista pop-musaa kuitenkin.


Hieno metallilevy, joita olisi tänä vuonna ollut top kymppiin tarjolla muitakin - tai lähinnä mietin Taaken Noregs Vaapenia. Bay Arean veteraanien nykykunnon vetreys vei kuitenkin Norja-bläkistä voiton itsevarmalla massiiviriffittelyllään. Todella korni tuotos, mutta kuten Burzumin ja Septic Fleshin kohdalla voi todeta, hyvän metallin kuuluukin olla aavistuksen kornia.

Posted in , , , , , , , , , | 2 Comments

Jumalten musiikkia (Levyarvio: Septic Flesh - Great Mass)

Jumalten musiikiksi kuvaili eräs tuttuni Septic Fleshin uutta albumia The Great Mass. Olen samaa mieltä, ja lisäksi innoissani tästä.

En kerkeä juuri muuten Inferno-lehteä lukemaan, mutta levyarviot luen kyllä. Olen tosin sitä luokkaa arviomaanikko, että luen ne joka lehdestä josta niitä vain löydän. Omituista sikäli, että levyarviot ovat usein geneerisiä, itseään toistavia ja aika paikalleen jähmettyneitä. Mutta minkäs teet, ne ovat rakas harrastus. Joka tapauksessa tämä Septic Fleshin uutuus on sieltä bongattu, joten kiitos Inferno ja DJ Liekki.

Septic Fleshin olen aiemmin tuntenut lähinnä nimen tasolla. Tosin Spotikka-aikakaudella aiempia kiekkoja olen nopeasti pyöräyttänyt (ja Great Massin jälkeen niin pitää tehdä vielä tarkemmin), mutta Great Mass iski heti lujempaa kuin aiemmat.



Sinfonisuus ja suureellisuus eivät ole mitään uusia pyrkimyksiä metallimusiikissa, mutta niin harvoin niitä onnistutaan tyylikkäästi saavuttamaan. Jotkut Arch Enemyn vanhemmat levyt ovat toimineet mainiosti, samoin tietenkin Cradle of Filthin vanhemmat (ja erityisesti Principle of Evil Made Flesh).

Great Mass on siksi jumalten musiikkia, että sitä kuunnellessa on tosiaan helppo kuvitella Antiikin Jumalten ryskivän eteenpäin tulisilla lentävillä kärryillä. Tämän mielikuvan alkuperä on Dan Simmonsin MAHTAVASSA Ilium-kirjassa jota juuri luen, ja josta bloggaan kyllä mahlaa valuen jahka saan järkäleen luettua.

Great Mass on kuin se Carl Orffin Carmina Buranan pätkä, jonka toimintaelokuvat ovat puhkikuluttaneet - mutta toimivana täyspitkänä albumina. Kreikkalaisbändi on samaan aikaan tosissaan ja varmasti tietoisen kieli poskella. Äärimetallia tämä myös on, eli koko aikaa ei maalailla ja anneta kuorojen puskea.

Kaikista hienouksista en ole vielä ehtinyt saada kiinni, kun levyä on tullut kuunneltua vasta pari päivää, mutta Great Mass on ottanut jo kiinni siitä tärkeimmästä metallialbumin tehtävästä: Sitä kuunnellessa tulee hirvittävän elinvoimainen olo.

Kuuntele albumi Spotikassa.

Ok, kuuntelukertoja takana ehkä 5, mutta uskallan silti antaa sille yhdeksän ärjyä jackrussellinterrierinkuvaa.

Posted in , , , | 1 Comment
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...