KYLLÄ! Kirjojen vertaissuosittelu - siis kaverilta, blogista, Twitteristä, kadulta tai mistä lie bongattu suositus josta otat ONKEESI - on parasta mitä voi olla. Varmasti 1Q84:sta kirjoitetut kritiikit ovat asiantuntevia, mutta vain Facebookissa saatu suositus (kiitos Miikka) sai minut tarttumaan tähän Murakamin kirjaan.
Olin jostain syystä (ehkä nimi...) kuvitellut, että tämä on jotenkin vaikea ja ärsyttävä kirja. Ns. vaikeat kirjat eivät sinänsä pelota minua, mutta kun ainut lukemani romaani-Murakami (Suuri lammasseikkailu) ei tehnyt kovin suurta vaikutusta, en tuntenut suurta himoa ryhtyä taklaamaan tällaista jättiläistä.
Mutta mitä vielä - ei 1Q84 ole VAIKEA kirja. Siinä on uskomattoman hieno juoni ja sen kirjoittajalla on valtavan hieno mielikuvitus, mutta kirjoitustyyli on jouhevaa ja Murakamille (tai stereotyyppiselle japanilaiselle) tyypillisesti karun tyylikästä. Kirja on myös pitkä, mutta se on minulle enemmänkin houkutin kuin karkote. Tässä käsitellyt kaksi ensimmäistä osaa vievät 623 sivua, ja kolmas osa (jota aloitin lukemaan viime yönä) vielä 455 lisää.
Tämä kirja on todella, TODELLA hyvä. Meinasin kirjoittaa, että "paras mitä olen hetkeen lukenut", mutta sitten muistin, että olen lukenut vuoden sisään mm. Madame Bovaryn, Blood Meridianin, Dunen, Ghost Writerin, Everything Is Illuminatedin, Goldfinchin, White Teethin ja monta muuta vähän huonompaa kirjaa. Joten en halua sanoa, että tämä olisi niistä paras, mutta äärimmäisen hieno kirja joka tapauksessa.
Kipuilen usein näiden käännösten kanssa. Minulle vakuuteltiin, että Murakami on käännättänyt tämän englanniksi tiiviissä yhteistyössä kääntäjän kanssa. Hyvä niin. Kieli tavoitti uskoakseni sen, mitä Murakamin pään sisältä on vuotanut. Kaikesta näkee, että hän toteuttaa What Do I Talk About When I Talk About Runningissa kertomiaan kirjoitusmetodeja (ja joita hän heijastelee myös 1Q84:n Tengo-hahmossa): Ankaraa työtä, jossa lausetta työstetään niin kauan kuin se on valmis.
Jossain vaiheessa hieman ärsyynnyin kirjan ylikorostetusta japanilaisuudesta. Tai en minä tiedä, ei kai se japanilaisille sitten ole YLIkorostettua. Ehkä tämä on heille jonkinlainen tärkeä kollektiivinen peili, josta voivat itseään tarkastella - huikean tarinan ohella. Joka tapauksessa minusta Murakami alleviivaa ajoittain liikaa päähenkilöidensä Tengon ja Aomamen idioottimaisuuteen asti ehdotonta luonnetta ja pyrkimystä yksinkertaisiin mutta laadukkaisiin raaka-aineisiin niin elämässä, kirjallisuudessa kuin ruoanlaitossa.
1Q84 on siitä nerokas, että se kertoo tarinan kirjasta, joka kertoo fantasian elementtejä sisältävistä tapahtumista, mutta ei selitä tai analysoi itseään mitenkään. Ja samalla myöskään 1Q84 ei pyri selittämään itseään liikaa.
Liikaa spoilaamatta (ja nyt olisi mahtava keskustella jonkun kanssa joka on lukenut kirjan) voi kysyä, tutkiiko Murakami esimerkiksi sitä, miten lasten seksuaalista hyväksikäyttöä voi esittää tavalla, joka "selittää itsensä hyväksi" - eli tavallaan ohjaa ihmisten mieliä ajattelemaan raja-arvoja, joissa lasten hyväksikäyttö olisi ok.
Toisaalta Murakami myös tutkii tappamisen "oikeutusta". Milloin lukijasta tuntuu, että ihmisen tappaminen on vain ja ainoastaan oikein? Kumpi on parempi, hyväksikäyttäjä vai hyväksikäyttäjän tappaja? Miksi poliisia ei edes haluta sotkea asiaan?
Mahtavinta kirjassa on ehkä juuri tuo mainitsemani epävarmuus. Vaikka kirjalla mitä suurimmassa määrin on JUONI, kirjailija ei yritä ohjata sitä tiukkoihin kaarteisiin ja huikeaan loppukiitoon, vaan antaa lukijan uppoutua maailmaan, jossa juonen käänteet eivät välttämättä ohjaa tarinaa kohti loppua, vaan ovat aidosti arvaamattomia, kuten maailma (tai vaihtoehtoinen todellisuus) "oikeastikin".
Aloitin tosiaan viime yönä kirjan kolmannen osan. Kaikkia kolmea osaa myytiin käsittääkseni Japanissa yli miljoona kappaletta, joten ainakin siellä lukijat ottivat tarinan omakseen. Mahtavaa, että tällaisesta todella HÄMÄRÄSTÄ tarinasta tulee yhdelle kansalle noin tärkeä. Sofi Oksasen Puhdistus olisi varmaankin hyvä vertailukohta Suomesta.
Ennen kuin jatkan kirjan lukemista, avaan vielä kirjan tapahtumia hieman, houkutellakseni KAIKKI lukemaan tämän - ja sitten keskustelemaan lukemastaan kanssani.
Kirjassa on kaksi päähenkilöä. Aomame on jumppamaikka, joka on kehittänyt huomaamattoman tavan tappaa ihmisiä jääpiikillä. Hän tappaa rahasta miehiä, jotka ovat kohdelleet naisia kaltoin.
Tengo on osa-aikainen matematiikanopettaja joka tahtoo kirjailijaksi. Tengon tuttu kustannustoimittaja pyytää häntä kirjoittamaan uudestaan kirjoituskilpailuun lähetetyn kömpelön mutta kiehtovan tarinan "Air Chrysalis", jonka on kirjoittanut 17-vuotias tyttö, Fuka-Eri. "Air Chrysalis" kertoo vuohen sisältä ilmestyvistä pienistä ihmisistä, Little People, jotka opettavat Fuka-Eriä tekemään "air chrysalisin" (jonka kai voisi kääntää tällaiseksi koteloksi joita perhoset kutovat, mutta joka on siis tehty ilmasta).
Air Chrysalisin tarina paljastuu todeksi. Fuka-Eri on karannut kymmenvuotiaana isänsä perustamasta uskonlahkosta.
En viitsi paljastaa enempää. LUKEKAA! Suosittelen erittäin lämpimästi.
