Luin tuossa pari viikkoa sitten nämä kaksi ensimmäistä osaa, kannattaa lukea niistä kirjoittamani teksti, joka on paljon laajempi kuin tämä.
Ekan kahden osan jälkeen olin tosiaan sitä mieltä, että tämä oli parasta mitä olen aikoihin lukenut. Ja niin se tavallaan onkin. Mutta kolmannen osan luettuani olen entistä varmempi siitä, että Murakami kirjoitti 1Q84:stä aivan liian pitkän.
Ja taas toistan saman litanian: Rakastan pitkiä romaaneja ja niiden luomaa turvallisuuden tunnetta, mutta tämä kirja ei puolenvälin jälkeen mennyt hirveästi minnekään.
Siinä vaiheessa oli jo käynyt selväksi, että Murakami leikkii trillerin rakenteella, aikomatta kuitenkaan räjäyttää lopussa juonta auki lukijan silmille. Se oli hyvää ja toimivaa. MUTTA kun kirjan huikean mielikuvitukselliset käänteetkin alkoivat loppua toisen osan jälkipuoliskolla, tuli kolmatta osaa lukiessa vahvasti sellainen olo, että Murakami oli alun perin aikonut jättää tarinan vielä enemmän auki, ja jättää kirjan kahteen osaan.
Tai pikemminkin niin, että hän olisi päätellyt (ja nyt seuraa kuluneiden metaforien kaatopaikka) VÄLTTÄMÄTTÖMÄT tarinalangat, mutta jättänyt paljon langanpäitä repsottamaan.
Hyi helkkari mitä kieltä. Olkoon.
Siitä huolimatta kolmas osakin kulki jouhevasti ja oli nautittava. Jäi silti sellainen fiilis, etten heti ryhdy uusiin Murakameihin, ja toisaalta, että hänen vahvuutensa pääsevät varmaankin paremmin esiin lyhyessä muodossa.
Parempi silti kuin Suuri lammasseikkailu, joka oli tätä ennen ainut Murakamilta lukemani romaani.
EDIT! Unohdin lainaukset eli näytteet. Tässä pari jotka olen tallentanut Kindleen. Ekassa Murakami loistaa Sibelius-tietämyksellään.
He didn’t particularly want to listen to Sibelius – and Sibelius’s concerto wasn’t exactly the right music to listen to at the end of a long day as you soaked in the tub. Perhaps, he mused, Finnish people liked to listen to Sibelius while in a sauna during their long nights. But in a tiny, one-unit bathroom of a two-bedroom condo in Kohinata, Bunkyo Ward, Sibelius’s music was too emotional, too tense.
Principles and logic didn’t give birth to reality. Reality came first, and the principles and logic followed.
