Kävin lapsiteknisistä syistä johtuen kirjastossa ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin, ja sain pitkällisen hyllyjen välissä toilailun jälkeen (olinkin ehtinyt unohtaa miten mahtavaa puuhaa se on!) lainattua Tommi Melenderin Ranskalaisen ystävän ja Kari Hotakaisen Jumalan sanan, joista tässä "arvostelen" nyt jälkimmäisen.

Kari Hotakainen on minulle suomalaisista kirjailijoista rakkain, johtuen Klassikko-kirjan tekemästä vaikutuksesta, sekä sitä edeltäneiden kirjojen ahnaasta tankkauksesta. Klassikko on minusta edelleen paras suomalainen romaani - ainakin elossa olevan kirjailijan kirjoittamista.

Klassikon jälkeen Hotakainen on tullut taitavammaksi ja paremmin kokonaisuuden hallitsevaksi Kansan Ääneksi, mutta minuun Juoksuhaudantie, Iisakin kirkko ja Jumalan sana eivät ole tehneet niin suurta vaikutusta kuin Klassikko ja sitä edeltäneet varsin villit Syntisäkki ja Buster Keatonin elämä ja teot. Tai niissä oli jotenkin enemmän sellaista elinvoimaa.

Olin tosi innoissani kun aloitin lukemaan tätä kirjaa. Hotakaisen erittäin tunnistettava tyyli otti syliin ja kuljetti eteenpäin. MUTTA lopulta talousaihe oli käsitelty jotenkin liian kirjaimellisesti, eikä romaani aineksistaan huolimatta oikein päätynyt minnekään.

Tommi Melenderin Antiaikalaisia-blogi (kts. sivupalkin blogilista) on yksi suosikeistani, ja miehen esseiisin (esseihin? ei se niin voi olla... ) on tarkoitus perehtyä, mutta Ranskalainen ystävä ei ollut mikään valtavan suuri lukuelämys - hyvä ja sujuva kirja, paljon tietoa ranskalaisesta kirjallisuudesta mikä oli hienoa, mutta ei suuri lukuelämys. Ymmärrän Melenderin kohdalla, ettei hän tee juoniromaania (vaikka siinä olikin juoni, muttei kovin vetävä sellainen), mutta myöskään hänen kielensä ei ollut niin tarkkaa kuin odotin (blogin perusteella).

Ihmettelin tätä nuivaa suhtautumistani kahteen suomalaiseen romaaniin - en ole pitkään aikaan lukenut mitään suomalaista romaania koska Kindleen ei niitä ole myynnissä. Saattaa olla jopa niin, että kun lukee englanniksi vähänkin haastavampaa kieltä, niin siinä ei ole samalla tavalla sisällä kuin suomalaisen kirjailijan tekstissä. Silloin tulee uponneeksi enemmän tekstin SISÄLTÖÖN kun joka tapauksessa aivot kääntävät kirjan sisältämät ajatukset suomen kielelle - yksittäisiä lauseita ei tietenkään tarvitse kääntää edes pään sisällä.

Voi tietysti olla, että kaikki tämä on niin sanottua Infinite Jest -harhaa. Olen loppusuoralla tuossa loistavassa romaanissa, ja saattaa olla että sen rinnalla luettuna kaikki muu tuntuu jotenkin liian simppeliltä.

Sitä se saattaa olla, ja uskon että ainakin Melender hyväksyisi tämän selityksen. Infinite Jest -harha.

Hotakaisella siis kieliasiat enemmän kuin kunnossa, mutta aiheen käsittely jäi jotenkin pintapuoliseksi.