VAROITUS: Tämä teksti on pitkä, epäjohdonmukainen ja poukkoileva, mutta Infinite Jestistä ei oikein muulla tavalla voi kirjoittaa.
Nyt on sellainen tilanne, etten oikein tiedä mistä aloittaisin.
Harrastan kirjallisuutta puolivakavissani, eli olen lukenut paljon kirjoja ihan siitä lähtien kun opin lukemaan. En ole kuitenkaan kiinnostunut yliopistotason kirjallisuusanalyysistä - kirjallisuuden historiasta kylläkin.
Jos on viimeisen kymmenen vuoden aikana tutustunut amerikkalaiseen kirjallisuuteen, on varmasti jossain kohti törmännyt mainintaan kirjasta nimeltään Infinite Jest. Sen on kirjoittanut David Foster Wallace, joka asetti itsensä kuolettavasti hirteen vuonna 2008 pitkällisen masennuksen jälkeen.
Infinite Jestiä pidetään ainakin joissain yhteyksissä vaikeana kirjana, mitä se tavallaan onkin. Sitä pidetään myös yhtenä kaikkien aikojen amerikkalaisista romaaneista, joten oli selvää, että minunkin oli siihen tartuttava.
Infinite Jestin aloittamista on viivästyttänyt se, ettei sitä ollut pitkään saatavilla Kindlelle. Sitten SE ilmestyi.
Koska kirja on niin pitkä ja massiivinen, luin sitä viisi kuukautta - tosin niin, että siinä ohessa oli pakko lukea ainakin kuusi muuta kirjaa. Ehdin lukea yleensä vain iltaisin kun muu perhe on mennyt nukkumaan, ja Infinite Jestissä on materiaalia ehkä kymmeneen romaaniin, siksi lukeminen oli välillä hidasta.
En nyt tiedä miksi selittelen tässä alussa niin hirveästi sitä, miksi IJ:n lukemisessa meni niin pitkään. Ehkä haluan luoda jonkinlaisen viitekehyksen tähän. Harvoin enää kaipaan paperikirjaa, mutta tällä kertaa olisi ollut hieno punnita sitä järkälettä käsissään, joka IJ mitä ilmeisimmin painettuna on. Kindle ilmoitti että siinä on 982 sivua, plus muutama sata viitettä jotka löytyvät lopusta järjestyksessä. iPadilta luettuna yksi sivu sisältää PALJON tekstiä (varsinkin kun käytän pientä fonttia), mutta silti pitää lukea 1 1/2 sivua ennen kuin sivunumero vaihtuu. Eli paksu on.
Mutta MILLAINEN kirja se on?
Mietin monta kertaa Infinite Jestiä lukiessa miten moneen romaaniin siinä on aineksia. Wallace ikään kuin tuhlaa ideoita kymmenen sivun ryppäissä. Esimerkiksi kohtaus, jossa Enfield Tennis Academyn oppilaat pelaavat Eschaton-peliä on kokonaan oman romaaninsa aihe - tai ainakin alku.
Kesti myös aika kauan ennen kuin pääsin täysin sisään sen maailmaan. Jo alusta asti Wallacen kieli imaisee mukaansa, se on kertakaikkisen nerokasta ja niin älykästä että pitää pysähtyä ihastelemaan. Tosin juuri tästä syystä kirjaa ei niin vain AHMITA, kun joka sivulla on niin hienoa lausetta että niiden sulattamiseen menee aikaa.
Esimerkiksi:
‘GI Joe typically being cathected as an image of the potent but antagonistic father, the “military” man, with “GI” representing at once the “General Issue” of a “weapon” the Oedipal child both covets and fears and a well-known medical acronym for the gastro-intestinal tract, with all the attendant anal anxieties that require repression in the Oedipal phase’s desire to control the bowels in order to impress or quote “win” the mother, of whom the Barbie might be seen as the most obviously reductive and phallocentric reduction of the mother to an archetype of sexual function and availability, the Barbie as image of the Oedipal mother as image.’Tuossa kappaleessa on niin paljon tietoa, että tulee toisaalta hiki, mutta toisaalta voi vain ihailla kirjoittajan kykyä ajatella ja pukea ajatukset sanoiksi ja lauseiksi.
Pitää mainita tässä välissä, että Kindlen "highlight"-toiminto on mahtava. Olen aina haaveillut kasvavani vanhaksi papaksi joka osaa lainata pitkiä pätkiä maailman kirjallisuutta ja runoutta. Kun saan parhaat kohdat helposti "HAILAITATTUA" omalle Amazon-sivulleni (mistä tuonkin lainauksen poimin), opin sen helpommin ulkoa kun palaan siihen aina aika ajoin.
Katsokaas vaan miten pappana lainailen. Sittenpä kalpenette. Mutta on tärkeäksi kokemiensa / osuvasti sanottujen kohtien tallentamisessa ehdottomasti järkeä, siitä ei pääse mihinkään. Kiitos Kindlen, ei olisi tullut mieleenkään käsin kirjoittaa ylös mitään vastaavaa.
IJ on siksi IJ, että Wallacella on friikki tapa käyttää lyhenteitä monista asioista kirjassa. Nimistä, järjestöistä, valtioista, vuosien nimistä ja niin edelleen. Kuvittelisin että lyhenteiden käyttäminen heijastelee kirjan maailmaa, koska se selvästi on tehokeino. Parodinen tulevaisuus. Jonkinlainen televisioviihteen ja lyhyen muodon kritiikki.
Infinite Jest on myös loputtoman hauska. Henkilöhahmoissa ja rehdisti överiksi vedetyissä tapahtumissa on mustaa huumoria ja absurdia komiikkaa. Enfield Tennis Academyn (jonne kirja puoliksi sijoittuu) teini-ikäisten oppilaiden sanailu on vastustamatonta. Samoin Enfield Housen narkkari-turvakodin asukkaiden kertomukset omasta Pohjakosketuksestaan.
Mahtavaa on myös se, että minä, joka jaksan saarnata ironisuutta vastaan joka käänteessä, löydän hengenheimolaiseni tästä post everything -ajan nerosta. Aitoutta ei myöskään kannata pitää ehdottomana vaatimuksena, koska sen pitäisi syntyä tiedostamattomasti. Muuten lopputuloksena voi olla jotain Vain elämää -tyylistä kuonaa. Mitä olisi Wallace mahtanut ajatella Vain elämää -sarjasta, muuten? Esseissään (ja erityisesti yhdessä jonka nimeä en muista) hän suomii televisiota kovin sanoin. Mutta ironiasta ja aitoudesta seuraava lainaus:
The older Mario gets, the more confused he gets about the fact that everyone at E.T.A. over the age of about Kent Blott finds stuff that’s really real uncomfortable and they get embarrassed. It’s like there’s some rule that real stuff can only get mentioned if everybody rolls their eyes or laughs in a way that isn’t happy. The worst-feeling thing that happened today was at lunch when Michael Pemulis told Mario he had an idea for setting up a Dial-a-Prayer telephone service for atheists in which the atheist dials the number and the line just rings and rings and no one answers. It was a joke and a good one, and Mario got it; what was unpleasant was that Mario was the only one at the big table whose laugh was a happy laugh; everybody else sort of looked down like they were laughing at somebody with a disability.
Infinite Jest on yksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista. Se on poikkeus muista suursuosikeistani, sillä se on kirjoitettu mahdollisimman vähän samaistuttavaksi ja - miten se nyt sanotaan - immersioivaksi. Siis että lukija imeytyisi mukaan ja samaistuisi hahmoihin, myötäeläisi ja saisi sitä kautta kokemuksia.
Wallace hyppelee paikkojen ja henkilöiden välillä täysin varoittamatta. Kappaleen vaihtuessa luultavasti paikkakin vaihtuu. Aluksi tämä tietysti ärsytti, mutta koska kirja on niin massiivinen, sen tavoista edetä - ja yleensäkin sen maailmasta - tulee viehättävällä tavalla tuttu. Kielen hienous ja älykkyys aiheutti jopa sen, että kuin luin Jestin ohessa melkeinpä mitä tahansa muuta, se vaikutti tavattoman yksinkertaiselta ja pelkistetyltä. Olin jestipäissäni. Ja olen vieläkin.
Kirjassa on niin monta asiaa josta innostua. Kielen, valtavan ideoiden määrän, huumorin, lyhenteiden ja ironian vastustamisen lisäksi ainakin anonyymien alkoholistien 12 kohdan ohjelman tarkkanäköinen läpikäynti. Tällä on hauska paralleeli reaalimaailmaan, sillä tätä lukiessani Jari Sarasvuon mainiossa Yle Puhe -ohjelmassa herra Saravuo piti niin ikään 12 kohdan ohjelmaa nerokkaana ja ainoana pelastuksena riippuvaiselle ihmiselle. Mutta mistä kaikesta voimmekaan olla riippuvaisia? Ja mikä on Pohjakosketus jossain huume- tai alkoholiriippuvuutta abstraktimmassa ongelmassa?
** TÄSTÄ ETEENPÄIN JOITAIN JUONIPALJASTUKSIA vaikka juoni ei tässä kirjassa mitenkään tärkeässä osassa olekaan **
Kirjan nimi tulee Hamletista. Sen luin Wikipediasta. Mutta kirjassa Infinite Jest ("loputon jekutus/jekku" tai jotain sinne päin) on James O. Incandenzan (lastensa kesken Himself) ohjaama elokuva, jonka katsojat joutuvat sitä katsoessaan transsiin ja kuolevat. Se on niin kiehtova elokuva. James O. on kirjan tapahtumien aikaan tehnyt itsemurhan pistämällä päänsä mikroaaltouuniin. Tai välillä tapahtumissa palataan hänen elinvuosiinsa.
James O. oli ohjannut elokuvan saadakseen kontaktin nuorimpaan poikaansa Haliin, joka on kirjan päähenkilö. Hal on superälykäs tennislahjakkuus. Tosiasiassa Hal ei ollut menettänyt kontaktia isäänsä, mutta tämä ei vain viimeisen puolen elinvuotensa aikana kuullut mitä Hal sanoi, se oli hänelle psyykkisesti mahdotonta.
En viitsi yrittää avata juonta tässä, koska on parempi että luet kirjan itse. Mikä tahansa tiivistys vain vääristää. Ajattelin itse asiassa pitkään ettei kirjassa ole juonta - eikä siinä tavallaan olekaan - mutta Wallace olikin yhdistänyt tapahtumalinjoja yllättävän paljon. Minkäänlaista aristoteelista loppua tarinalle on silti turha odottaa.
Tapahtumat sijoittuvat jollain tavalla parodiseen tulevaisuuteen (tai meidän aikaamme jo menneisyyteen), jossa yritysten on mahdollista ostaa nimensä vuoden nimeksi. Ei siis 2008, vaan Year of the Depend Adult Undergarment. Erilaisia tuotemerkkejä käytetään muutenkin tarkoituksenmukaisen tökerösti. Muita vuosi"lukuja" ovat muun muassa Year of the Perdue Wonderchicken ja Year of Dairy Products from the American Heartland. Yhdysvallat ja osa Kanadasta on yhdistetty Meksikoon, ja tuloksena on valtio nimeltään Organization of North American Nations eli O.N.A.N.
Mukana hyörivät myös quebeciläisseparatistit, O.N.A.N.in salainen palvelu, vedonlyöntimafia ja sen sellaiset tahot.
Wallace ilmeisesti käytti elämänsä aikana huumeita - tai tehnyt todella kattavaa taustatyötä. Sen huomaa tietysti 12 kohdan ohjelman tuntemuksesta, mutta myös kattavasta huumetietoudesta, jota toipuvat narkkarit jakelevat.
Ehkä kirjan hillittömin kohtaus on se, kun Enfield Tennis Academyn pelaaja Ortho "The Darkness" Sticen otsa on jäätynyt ikkunaan kiinni keskellä yötä, ja James O. Incandenzan haamu käy hänen luonaan. Sitten Hal herää kannabisvieroitusoireissaan aamuyöllä ja lähtee kävelemään käytäville ja löytää Sticen.
Hienoa, eikö olekin? Konkreettisen juonen lisäksi Infite Jest kertoo minusta todella hienosti lapsuuden rikkonaisuudesta. Siitä, miten helposti ihminen menee lapsena rikki. Se tarjoaa myös riippuvuuksiin niin hienon tulokulman, etten ole koko asiaa tullut tätä ennen ajatelleeksi noin monesta kulmasta. Incandenzan perhe on ongelmainen, vaikka tarkoitus on ollut hyvä ja rakkautta piisaa. Incandenzan perhe tuli upealla tavalla tutuksi kirjaa lukiessa.
‘So you’ve just been sitting here listening to sleep-noises and watching your breath expand and freeze on the window?’ I said. Imagining it seemed somehow unendurable: me just sitting there, stuck, well before sunrise, alone, too embarrassed to call out, my own exhalations fouling the window and denying me even a view to divert attention from the horror. I stood there horrified, admiring The Darkness’s ballsy calm.
Tämän lisäksi Wallace sivuaa tietysti televisioviihdettä, passiivisuutta, insestiä, hyväksikäyttöä, politiikkaa, radikalismia, suorituspaineita, mielenterveyttä, elokuvataidetta ja musiikkiakin.
Kaikki mitä minä tästä kirjasta sanon tuntuu hutiloidulta ja epätarkalta. Mutta en sano tätä kirjaa yhdeksi parhaista lukemistani vain siksi, että sen lukeminen on jonkinlainen sankarillinen urakka, johon jokainen sunnuntailukija ei välttämättä halua ryhtyä. Ei tällaista kirjallisuutta usko olevan olemassa ennen kuin huomaa olevansa siinä sisällä - mutta ei imeytyneenä tarinaan tai henkilöhahmoihin, vaan upeasti rakennettuihin lauseisiin ja lämpimään huumoriin.
Mistä päästäänkin muuten siihen, että miksi ihmeessä kirjallisuuden pitäisi olla jotenkin HELPPOA? Kyllä lukijankin pitää pystyä näkemään vaivaa sisäistääkseen sen, mitä kirjailija on kirjoittanut. Ei se ole mikään parhauden mittari, että teksti soljuu helposti ohi. Ei kaiken tarvi olla KATSO KUVAT tai nopeasti pureskeltu.
Muuten, jos David Foster Wallacen maailma kiinnostaa, suosittelen Tommi Melenderin Antiaikalainen-blogia, jota minulle suositeltiin kun röyhentelin Twitterissä aloittaneeni lukemaan tätä kirjaa. Melender vaikuttaa vähintäänkin Suomen kovimmalta Wallace-entusiastilta, ja on eittämättä kirjoittanut tästäkin kirjasta paremmin jäsenneltyjä ja oivaltavampia artikkeleja kuin minä.
No niin, kaipa se on avattava sanainen arkku ja kommentoitava, kun tilaisuus tarjoutuu, vaikka kirja on vielä pahasti kesken. Aika täpinöissä on tullut oltua tästä eepoksesta.
Pikkuisen harpoin tuota tekstiäsi kohdissa, joissa epäilin tulevan juonipaljastusta. :)
Omat lähtökohdat Infinite Jestin (Jos olisin suomentaja, saattaisin tarjota nimeksi "Suunnaton ilveily") lukemiseen lähtivät porttiteorian (hahaa!) kautta: Mm. tämänkin blogin vaikutuksesta tuli reilu vuosi sitten lukaistua Jonathan Franzenin 'Vapaus' ja sen jälkeen myös 'Muutoksia' ja 'Epämukavuusalue' ja Jonathan Franzenin myötä alkoi löytyä entistä enemmän viittauksia David Foster Wallaceen ja nimenomaan Infinite Jestiin.
Joulukuun alussa hoksasin, että pokkarin saa tilattua kotimaisista kirjakaupoista ja saman tien täytyi ryhtyä tuumasta toimeen. Kun järkäle saapui (se todella on melkoinen tiiliskivi, miltei 1000 sivua ja yhdellä sivulla mielettömästi tekstiä), sitä tuli hipelöityä innokkaasti ja aloitettua miltei saman tien.
Ajattelin, että lusitaan tällä opuksella tämän talven yli.
Heti ensimmäinen luku oli kirjoitettu sellaiseksi, että se aiheutti melkoisen Wau!-efektin. Sitä on hankala kuvata, se täytyy itse kokea, mutta jotenkin Wallacen tapa herätellä mielikuvia viittauksilla ja äärimmilleen viritetyillä henkilöhahmoilla potkaisi ja koukutti lujaa. Samalla kävi selväksi, että tästä kirjasta varmastikin menee melkoisesti myös ohi, sillä kieli, jolla kirja on kirjoitettu on niin rikasta, että sanakirjoillakin on vaikeuksia tarjota käännöksiä yksittäisille sanoille.
Ja tosiaan, kirja on osoittautunut hitaaksi luettavaksi, ja haasteelliseksi (Reilussa 4 kk:ssa 300 sivua luettu), eikä tosiaan siksi, että se olisi tylsä tai tarpeettoman vaikea, vaan siksi, että lauseet ovat niin täysiä, hienoja ja rikkaita, että niitä ei halua pomppia eteenpäin hätäilemällä, vaan sisäistämällä lukemansa ja antamalla lauseiden jälkikaiun soida mielessään.
Lisäksi, kun paljon tulee luettua mm. junassa, tämän kirjan lukeminen vaatii oikeastaan melko keskittyneen mielentilan ja mielellään vähintään tunnin aikaa kerralla edistyäkseen. Esim. liian hektisen työpäivän jälkeen lukeminen junassa ei vain meinaa onnistua.
Ja olen tosiaan erittäin samaa mieltä, siitä että kaiken EI TODELLAKAAN tarvitse olla valmiiksi pureskeltua. Itsekin tykkään lukea eeppisiä tiiliskiviä, joiden lauseet herättävät paljon ajatuksia ja mielikuvia. Parhaimmillaan hyvä kirja virittääkin aivot aivan uuteen asentoon ja availee uusia näkökulmia omaankin ajatteluun.
Heh, ja onpas varsin ymmärrettävää, ettei tuota ole vielä suomennettu: Sille, joka siihen leikkiin lähtee, ja siinä puuhassa onnistuu, täytyy nostaa hattua. :)
Niille, jotka tämän jättiläisen kanssa painimiseen ryhtymistä vielä miettivät, täytyy myös todeta, että kirja on myös äärimmäisen hauska, ei todellakaan mikään ryppyotsainen, vakavamielisen kirjallisuuden merkkipaalu. Ja samaan aikaan tosiaan myös enemmän kuin syvästi traaginen.
Haha, ja kohta pitää varmaan laittaa oma Blogi-/Twitter-tili pystyyn ja ryhtyä kommentoimaan omalla nimellä, alkaa mennä bändihommista sen verran sivupoluille, vaan väliäkös hällä!
- Kai/Terho
Kiitos pitkästä kommentista Kai. Ajatuksia herättävä teos, toden totta.
Pitänee koota enemmänkin ajatuksiani yhteen tuosta "vaikea kirjallisuus" -aiheesta. Tuo on nimittäin hyvin sanottu, että odottaa kirjallisuuden "virittävän aivot uuteen asentoon". Hyvä kirja ei lopu kun sen viimeinen sivu on luettu.
Minusta tässä on hyvinkin vahva immersioefekti ja pohjimmiltaan aika perinteikkään henkilövetoinen tarina/tarinoita, vaikka onkin jälkimodernia ironiaa ja metaironiaa ja ties mitä. Etenkin Marion ja Don Gatelyn hahmot ovat niitä empatia-ankkureita (hyväntahtoiset mutta yksinkertaiset tyypit) ja vastapainona Hal, joka on kai jonkinlainen taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta, se liikaa tietävä, liikaa ajatteleva tyyppi, joka on jumissa omassa analyysiparalyysissaan, mutta haluaisi ehkä kurottaa siihen välittömämpään aitouteen, jota Mario ja Gately edustaa. Kirjan teemat ja rakenne toistuu siis myös keskeisissä tarkkaan rakennetuissa henkilöhahmoissa.
Immersio tässä vaan tapahtuu vähän työläämmin ja alkaa kunnolla vasta satojen sivujen kuluttua, mutta kuitenkin koko sen tuhannen sivun matkalla lukija (ainakin minä) päätyy lopulta niin syvälle siihen maailmaan, jota rakennellaan informaatioähkyisellä yksityiskohtaisuudella ja keskushenkilöihin hitaasti syvenevän samaistumisen kautta, vaikkakin immersiota myös ajoittain rikkoen, että lopulta hyvinkin vahvan, myös emotionaalisella tasolla vahvan, jäljen jätti - ja sen uskon olevan tarkoituskin - vaikka myös älyllistä pureskeltavaa riittää.
Kyse ei ole minusta siis jostain älyllisestä briljeerauksesta, jota pitäisi etäältä ihailla (et ehkä näin väittänytkään, mutta sanon silti), vaan ihan heittäytyä sisään, vaikka kirja jonkin verran heittäytymistä vastusteleekin mm. alun vaihtelevilla näkökulmilla ja aikatasoilla, jotka ennen pitkää alkaa selkeytyä. Ja tuo ironinen ja metaironinen pohdiskelu ja lukemista rikkova loppuviitesysteemi muistuttelee siitä fiktiokehyksestä ja samalla pitää sitä emootio/immersio - älyllinen reflektio/ironia -kahtiajakoa yllä vieretysten vähän kuten Mario/Gately ja Hal hahmoja rinnatusten konsanaan.
Lauseen tasolla IJ on minusta hyvinkin sellaista "juttelullista" tekstiä. Ei siis mitään hienoilla ja kauniisti muotoilluilla lauseilla koketeeraamista (käytin tuon 'briljeeraus'-korttini jo kerran), vaan aika tuttavallista, vaikkakin sellaisista aivoista tulevaa juttelua, joka sisältää liikaa informaatiota ja joka vuorottelee vilpittömyyden ja ironian/itsetietoisuuden välillä. Hyvinkin tekijänsä näköinen siis, mitä olen Wallacen haastattelujakin katsonut/lukenut (esim. video Charlie Rosen haastettelusta), jossa kouristuksenomainen itsetietoisuus ja loputtomat ajatusten ja informaation sivupolut kamppailee vilpittömyys- ja aitouspyrkimyksen kanssa.
Pirun hieno kirja siis. Jes!
(Melenderin uudessa esseekokoelmassa on ymmärtääkseni tätä kirjaa tai ainakin Wallacea käsittelevä essee. Pitää lukaista.)
Mahtavaa että tämä herättää selvästi asiasta paljon tietävät ihmiset kommentoimaan! Vilpitön kiitos.
Kuten tuossa kirjoitinkin, niin kirja imaisi jossain kohtaa mukaansa, johtuen ehkä massiivisuudesta, ja siitä, että kirjan maailmasta ja kirjoitustyylistä tuli pikku hiljaa tuttu, mutta ettei se imeytyminen tapahtunut niin kuin immersio yleensä.
En ollut tullut ajatelleeksi IJ:n tyyliä tuollaisena "juttelullisena", mutta se on aika hyvä sana tälle. Ja näkemättä Wallacen haastattelua voin kuvitella millainen tyyppi hän on. Ajatuksena kulkevat liian nopeasti verrattuna puheeseen, joka on epäselvää ja jonka ajatus poukkoilee.
Don Gately, toden totta. Se lopun kuvaus Demerol-vuoren tuhoamisesta tämän nilkin kanssa oli upea. Ehkä henkilön samaistuttavuus oli tehty niin vaivihkaa, että se tuntui minusta asian välttelyltä.
Hitto, kaipaan usein keskusteluja kirjallisuudesta, mutta tästä kirjasta voisi puhua vaikka kuinka kauan.
Kiitos tästä kirja-arviosta! Olen kaksi kertaa aloittanut IJ:n lukemisen, viimeksi muutama kuukausi sitten. Se jotenkin aina jää. Mutta nyt sain taas pontta jatkaa.
Ei niin että en nauttisi kirjasta. Nautin kovasti. Mutta jotenkin se sitten aina... jää. Tulee muuta.
Silloin kun seurustelin nykyisen mieheni kanssa, hän lainasi minulle pehmeäkantisen tiiliskiviversion, ja se kulki matkalaukussa valtameren yli ja takaisin, mutta luetuksi en sitä saanut.
En myöskään tunnustanut, että en lukenut. Tunnustin vasta myöhemmin. Nyt kun luen Kindle-versiota pikku hiiljaa, mies nyrpistelee nenäänsä ja huomauttelee, että siinä ei kirjan lopun viiteluettelo pääse ollenkaan oikeuksiinsa, kun sitä pitäisi siinä samalla koko ajan selailla että lukukokemus olisi täydellinen.
Mutta meidän mies on vähän semmoinen Wallace-tosikko. Hän itki silloin kun Wallace kuoli, vuonna 2008.
Viime vuonna ilmestyi tämä kehuttu DFW-elämäkerta, luen sen sitten ehkä kun saan edes yhden miehen oman teoksen ensin luetuksi: http://www.amazon.com/Every-Love-Story-Is-Ghost/dp/0670025925
Sussu, kuulostaa hienolta mieheltä. Ns. "keeper" ehdottomasti!
Aion kyllä tutustua DFW:hen paremmin tämän jälkeen. En yleensä jaksa lukea esseitä, olen romaanimiehiä, mutta ehkä hänen kohdallaan teen poikkeuksen.
No niin, ja kokeillaas kommentointia omalla nimellä.
Jeps, eli viikonloppuna tuli IJ vihdoin viimeisteltyä (5kk meni minullakin) joten nyt voi hieman tarkemmin kommentoida sisältöä.
Ensinnäkin, tämä järkäle olisi varmasti parhaimmillaan, jos sitä pääsisi lukemaan rauhassa, ajan kanssa. Itselläni tuli melko hektinen talvi töiden kanssa, joten talvella oli pari kuukautta, jolloin lukeminen ei juurikaan edistynyt, ja se varmastikin vaikeutti kirjan juonen seuraamista.
Ja tosiaan siis, olin löytävinäni kirjasta myös ns. juonen, joka tosin nähdäkseni jätetään tietyiltä osin hieman avoimeksi ja lukijan pääteltäväksi/päätettäväksi. Heh, ajattelin, että kenties Wallace on matematiikkaa opiskelleena halunnut tehdä juonesta yhtälömäisen: Jättää pari tuntematonta muuttujaa lukijan ratkaistavaksi. Tai sitten kirjan rakenne on mallia 'Annular' eli pitäisi lähteä heti putkeen toiselle kierrokselle, jotta kaikki selviäisi hiukan tarkemmin.
Kirjan loppu herätti näet itsessäni semmoisen reaktion, että pohdiskeltuani ensin juonen kenties olleen sivuseikka tässä kirjassa, satuin lukaisemaan ensimmäisen luvun, joka kirjaan alunperin koukutti, uudestaan ja huomasin, että se täydentää muutamaa asiaa kirjan lopusta: Nämä asiat olivat jääneet ainakin itseltäni huomaamatta ensilukemalta.
Eli siis, kirja toimi ainakin minulla kuten hyvä levy: Viimeisen raidan jälkeen teki mieli laittaa ensimmäinen hieno raita uudestaan soimaan. Heh, mietinpä myös, että mitäköhän uutta teoksesta paljastuisi, jos sen lukisi putkeen kokonaan uudestaan: Jää kyllä tällä kertaa kokeilematta ajankäytöllisiin syihin vedoten!
Mutta joskus hamassa tulevaisuudessa, kun käytössä on, jos ei nyt rajattomasti, niin ainakin riittävästti aikaa, tähän opukseen tulee kenties palattua.
Reiluun tuhanteen sivuun mahtui hetkellisiä keskittymisvaikeuksia runsauden ja rönsyilyn kanssa, etenkin Eschaton-kuvauksessa, Marion dokumenttifilmin sisällön ruotimisessa, sekä pisimmissä alaviitteissä mutta kuitenkin runsauden sekaan on sisällytetty niin paljon valtavan hienoja lauseita ja oivalluksia, että iski kyllä toden teolla ainakin meikäläisen Annular Zonelle.
Ehkäpä kirjan loppuun lukaistuani tarjoamani suomennos ei enää olisikaan 'Suunnaton ilveily' vaan 'Loputon jekutus/ilveily' tms. Joka tapauksessa jotakin äärettömyyteen viittaavaa. Jännittävää nähdä, yrittääkö joku kääntää tätä suomeksi jossain vaiheessa: Saattaa olla Mission Impossible, sillä mielestäni kerronta etenee monessakin asiassa myös meta-tasolla tiettyjen toisteisten sanojen merkityksien ja erilaisten viittausten kautta. Tjms. En tiedä!
Kaikesta analyysin yrityksestä huolimatta Gene Fackelmann toteaisi kuitenkin, että: "Whatever's being said is with all due respect a goddamn lie."
HIenoa että pääsit sinäkin loppuun. Itse asiassa tuli itsekin mietiskeltyä sitä ekaa lukua muutamankin kerran kirjan varrella. Pitää varmaan lukaista se uudestaan nyt, kun kirja on vielä tuoreehkossa muistissa. JOka tapauksessa valtavasti materiaalia ja piilohienouksia IJ:ssä on.
Tuo Infinite-loputon-ajatus kuulostaa järkevältä ottaen huomioon tuon mainitsemasi ensimmäisen luvun ja loppuratkaisun yhteyden.
Eschaton-jakso oli vanhan lautapeli/roolipeliharrastajan aivoille superviihdyttävä, suorastaan ahmin sen osan!
Hehe, ekan luvun uudelleenlukeminen saattaa johtaa muuhunkin täydentävään lukemiseen, kuten olen huomannut omalla kohdallani tälläkin viikolla. Haunting book!