The Hearing voisi nimensä perusteella olla tyylikäs ja tunnelmallinen folk-metallibändi, mutta nimen takaa PALJASTUU Ringa Manner, joka tunnetaan myös Pintandwefall-yhtyeen Cute Pintinä.

Minä pidin Pintandwefallista, paljonkin. Vaikkeivät he tuntuneet haluavan tehdä ehjää kokonaista levyä, vaan sortuivat aina hassuttelemaan, heillä oli kyky tehdä yksinkertaisista aineksista loistavia biisejä, jotka ennakkoluulottomasta suhtautumisesta johtuen oli sovitettu raikkaalla tavalla. Kuunnelkaa vaikka Hero Sounds jos ette usko.

The Hearingissa ei kuitenkaan ole oikeastaan mitään samaa kuin Pintandwefallissa. Ja miksi olisikaan, olihan Ringa vain yksi neljästä hassun-mutta-nerokkaan bändin jäsenestä.

Dorianin kannesta katsoo vakava nuori nainen. Nyt ei lauleta supersankareista, vaan Dorian Graysta, joka on tietysti Oscar Wilden kirjan päähenkilö, turhamaisuuden kuningas. En muista kuin kaksi biisiä jossa viitataan Dorian Grayn muotokuva -romaaniin. Toinen on James Bluntin. Tämä sivuhuomautuksena.

Joka tapauksessa, Dorian-levy voisi olla kotoisin jostain muusta Pohjoismaasta. Suomesta ei ole - ennen tätä - kuultu samaan aikaan tuotannollisesti uskottavaa, mutta silti sydämeenkäyvää singersongwriterismia. Jossain vaiheessa tuntui, että Norjasta ja Ruotsista pukkasi vastaavia artisteja vuoroviikoin. Nyt meillä on asettaa viivalle The Hearing, ja hän kestää tämän vertailun oikein mainiosti.

The Hearing on enemmän tai vähemmän pariskuntalevy, sillä sen on tuottanut Ringan poiccis, I Was a Teenage Satan Worshipperistä tuttu Pasi Viitanen. Soundimaailma on vähäeleinen, ja sen verran harkiten luotu, että se tekee levystä hienolla tavalla mietityn kokonaisuuden. Tuotanto ei myöskään ole päälleliimatun oloista, vaan kaikki tuntuu kumpuavan The Hearingin - eli sen Ringan - lauluista.

Ringan lauluääni on persoonallinen. Sitä on joissain kohti ehkä kaiutettu vähän liikaa, ja joissain kohdin laulusuoritukset menevät aikamoiseksi kiekumiseksi, MUTTA se on kuitenkin minusta parasta tässä levyssä. Hänen äänessään on jotain kaunista ja läpitunkevaa. Jotain pistävää, jotain pehmeää.

Aluksi tuntuu, että levyllä ei ole kovin vahvoja melodioita, tai sitten ne on piilotettu kaiun alle. Ensimmäiset kuuntelut menevät levyn kutsuvaan maailmaan uponneena. Mutta sitten biisitkin alkavat erottua. Metro ja nimibiisi ovat suosikkejani, mutta Swallow, Sometimes ja Nothing Special ovat myös ehdottoman hienoja biisejä.

Hävettää sanoa tämä, mutta minä, alhaisissa ennakko-odotuksissani luulin että tämä levy tuntuisi vain näppärän konseptin esittelyltä. Mutta tämä on oikeasti hieno levy. Sielua repiväkin, paikoin. Ringa Manner saattoi olla hauska kun hänellä oli musta naamari ja liikanimi Cute Pint, mutta tällä levyllä hän livahtaa ihmisen ihon alle.

Suosittelen.