Minulle Pearl Jamin tarina alkoi uudestaan vuonna 2009, kun bändi julkaisi yhdeksännen levynsä Backspacer. Albumi on itsevarman, tyylillä vanhentuneen yhtyeen rentoutnut näyte laulunkirjoitus- ja soittotaidosta. Minulle se on bändin kolmanneksi tai neljänneksi paras albumi.
Siksi Lightning Bolt on kutkutellut etukäteen.
Tällä levyllä Pearl Jam jatkaa melko lailla siitä, mihin se edellisellä kerralla jäi. Heidän ei tarvitse enää todistella mitään, heillä ei ole mitään valtavaa tarvetta keksiä jotain musiikillisen suuntansa muuttavaa uutta, MUTTA heillä on edelleen kyky kirjoittaa hienoja lauluja ja lisäksi iän mukanaan tuoma rentous.
Jotkut bändit vanhenevat väkinäisesti, mutta eivät nämä seattleaatit. Oikeastaan koko vanhenemisen myytti rockissa vaatisi pidemmän kirjoituksen, mutta joka tapauksessa Pearl Jam kuulostaa kymmenennellä levyllään vielä rentoutuneemmalta kuin Backspacerilla. He eivät tee uusia studiolevyjä päästäkseen soittamaan vanhoja hittejään maailmankiertueelle. He tekevät levyjä, koska niitä löytyy heidän sisältään, ja ne tulevat ulos vaivattomamman oloisesti kuin koskaan - jos kahta uusinta PJ-levyä vertaa vaikka 1990-luvun loppuvuosina ja 2000-luvun alkupuolella julkaistuihin.
Ja millaisia levyjä! Sinkkuna julkaistu Sirens on bändin uran kauneimpia balladeja, vaikka niitä on ennestäänkin järjettömän paljon. Backspacerin aikaan hoin tuota hyvällä tavalla ikääntymistä, ja näköjään tämän levyn arviointi kulkee samoissa merkeissä. Sirensillä soi elämänkokemus ja Vedderin ääni niin kauniisti, että varsinkin sanoja lukiessa meinaa pikkaisen itkettää.
Oh, it’s a fragile thing, this life we lead, if I think too much, I can’t get over
When by the graces, by which we live our lives with death over our shoulders
Want you to know, that should I go, I always loved you, held you high above tooI studied your face, the fear goes away.
Oih. Ja voih. Ja vielä koskettava kitarasoolo. Minä en todellakaan pidä kitarasooloista, yleensä, mutta tässä biisissä SKEBA laulelee tunnetta.
Onnistumisen kulmakivet ovat siis: Rentous, johon liittyy tuo pakottamattomuus, jumalattoman irtonainen soitto ja bändin ikä. Laulunkirjoitustaito, joka on ei enää grunge (tietenkään), vaan kaihoisa ja verevä rock. Tunteen välittäminen, eli vanha mantrani. Tämä levy tekee kestonsa varrella hemmetin iloiseksi ja usein pikkaisen surulliseksi ja haikeaksi.
Lightning Boltilla ei ole samanlaista yllätysmomenttia kuin Backspacerilla, jota ennen olin heittänyt toivoni uusien PJ-levyjen loistavuuden. Siitä huolimatta tämä ensimmäisten kuuden-seitsemän kuuntelun jälkeen tuntuu jopa paremmalta kuin Backspacer.
Ehkä bändi soittaa vähän isommalla paletilla kuin ennen. Olisiko nimibiisissä jopa vähän E Street Bandin meininkiä? Loppua kohden rullataan Amerikan takamaita maalaavia JÄTTILÄISkokoisia biisejä, kuten Swallowed Whole, Sleeping By Myself ja Yellow Moon. Ihan viimeisenä vielä herkkä Future Days. KLASSINEN rakenne siinäkin mielessä, että keskivaiheilla Infalliblen ja Pendulumin kohdalla käy hetkeksi mielessä, että kestääkö tämä sittenkään.
Sitten se ratkeaa. Eddie Vedder on sitäpaitsi maailman coolein ihminen.
Mietin koko ajan miten uskallan lopettaa tämän arvion. Ehkä näissä lauluissa on tärkeintä se tunteen välittäminen. Tai en minä tiedä! Jotenkin tässä on sellaista 70-lukulaisen ison rock-levyn menoa. Parhaamme tehtiin, soitettiin VITUSTI, ei kommervenkkejä.
Kymmenes levy, ja edelleen se soundi jalostuu. Tulisivat nyt Suomeen keikalle vihdoin.
Tämä on omistettu nimimerkille IDDQD (kaikki tietää et se on Doom 2:n huijauskoodi...): PAKKO varmaan hankkia tämä vinyylinä, nyt olen kuunnellut iTunesin ennakkokuunteluna!
Pakko saada! Mulle mulle mulle!
Lisäksi postauksessa on mainittu E Street Band ja IDDQD-koodi, joiden avulla onnistuit nostamaan fiilistä entisestään. ;)
Hehee, iddqd on tuo nimimerkki joka aina välillä kommentoi blogiani, halusin vain hänelle osoittaa että doomit on kyllä pelattu, ja Castle Wolfenstein myös.
Moi! Minullekin Backspacer teki hyvin samantyyppisen vaikutuksen. Mielestäni se on jopa bändin kahden parhaan levyn joukossa: upeasti tuotettu (Brendan O'Brien - hieno mies!), rento rocklevy, jossa kokenut bändi soittaa todella hienosti. (Ja ah, putkivahvistimet cränkkäävät!)
Hienoa Pearl Jamissa on erityisesti se, että kokemuksen karttuessa he tuntuvat oikeastaan soittavan entistä vähemmän - mutta aina vain oikeampiin kohtiin, mikä onkin todellisten muusikoiden kadehdittava taito.
Lisäksi Matt Cameron on yksi suosikkirumpaleistani - harvemmin itse kiinnitän erityistä huomiota rumpaliin, mutta Matt Cameronin rumpaloinnissa on jotain sellaista, mikä ponnahtaa esiin. Cameronin soitto myös kolahtaa minulle paremmin tällaisesta Pearl Jamin nyanssikkaasta rockauksesta kuin Soundgardenin jyystöstä.
Se, että bändi niin ahkerasti karttelee Suomea, johti siihen, että vihdoin kesällä 2012 tuli 20 vuoden odotuksen jälkeen (piti nähdä livenä '92 Ruisrockissa - peruivat) käytyä Berliinissä O2 Worldissa todistamassa upea keikka, mahtavissa saksalaisissa puitteissa (Kyllä, tunnelmallista ja silti sivistynyttä meininkiä ilman olutkarsinoita).
En ole tätä Lightning Boltia vielä päässyt kuulemaan, mutta odotukset sen suhteen ovat korkealla - Lähiviikkoina täytyykin piipahtaa levykaupassa hakemassa isompi setti hienoja rock-levyjä: Tämä uusi PJ, uusi Arcade Fire, Lee Ranaldo & Dust, Smashing Pumpkinsin live jne. Mahtava levysyksy!
Olipas mielenkiintoista palata tämän arvion pariin, kun nyt kohta vuotta (!!) myöhemmin palaan kommentoimaan, että sain vihdoin kuunneltua levyn. Käsiini sain sen vasta parisen kuukautta sitten, eli vuotta en sentään odotellut ensikuuntelua. Vaikka ei siinäkään mitään kovin tavatonta olisi ollut, kun minusta puhutaan.. Kaikki vaatii mulla oikeanlaisen mielentilan ja hetken jajaja..
Jännä oli nyt huomata, että tosiaan sait nimikkobiisistä hieman E Street -vivahdetta. Sain saman fiiliksen, enkä muistanut sun siitä kirjoittaneen. Samat biisit nousi esille minustakin, kuin joista kirjoitit. Sirens on vaan ihan jumalattoman hieno ja Future Daysia kuunnellesani olin ihan palasina.
Hieno levy. Nyt lähti uudella kierroksella Sirens, eli hiljennyn.
Kiitos kommentista Heidi! Täytyy sanoa, et tää ei ole jäänyt mulla yhtään niin tiiviiseen soittoon kuin Backspacer tai vanhat klassikot. Ehkä pitää kaivaa tämä jossain vaiheessa esiin ja katsoa mitä se sanoo sit.
En usko, että itselläkään yltää Backspacerin tasolle. Se on mulle aina ykkönen, johtuen niin vahvasta tunnekytköksestä siihen aikaan, kun se on ilmestynyt ja sitä olen kuunnellut. Jännä nähdä, paljonko tämä uusi saa vuosien varrella soittoa itsellä. Ainakin muutamaa biisiä tulee varmasti kulutettua ahkeraan.
Vaikka täytyy sanoa, että Eddien ääni on puhtaasti maaginen, ja kuuntelisin aika pitkälti mitä vain, mitä hän laulaa.
Heidi: Joo, yleisesti ottaen Pearl Jam on vanhoilla päivillään todella kovassa vedossa. Ei minkäänlaisia väsymyksen merkkejä.