Minulla oli suunnitelmissa ensin kirjoittaa Jay-Z:n uudesta Magna Carta... Holy Grail -albumista, koska Jay-Z on (tai ainakin on ollut) maailman paras räppäri. Hän ei siis ole välttämättä tehnyt maailman parhaita levyjä, mutta RÄPPÄÄMISESSÄ hän on minusta maailman paras.

Upporikas ja perheellinen mies ei kuitenkaan ole enää joutsenlaulukseen tarkoitetun Black Albumin jälkeen ole onnistunut tekemään hyvää levyä - paitsi Kanyen kanssa Watch the Thronen, josta arvostelu tässä.

Magna Cartaan pettyneenä päätin testata Jay-Z:n nuoren suojatin J. Colen toisen albumin Born Sinner. Monta mixtapea ja yhden levyn (Cole World vuonna 2011) julkaissut nuori räppäri oli itselleni melko tuntematon tapaus ennen tätä levyä. Muistaakseni olen jotain biisiä Cole Worldilta kuunnellut, ja nimeen törmää silloin tällöin, mutta muuten tiesin miehestä vain sen, että hän on Jay-Z:n levy-yhtiöllä ja tämän suojatti.

Born Sinner osoittautui juuri sellaiseksi levyksi jota olin kaivannut. En tiedä miksi kaipaan tasaisin väliajoin hyvää RÄP-levyä. Siis sellaista missä vain RÄPÄTÄÄN helvetin hyvin, eikä olla välttämättä tekemässä mitään top 100 albums of all time -merkintää. Siis vaikka sellaista kuin Eminemin ja Royce Da 5'9'':n Bad Meets Evil. Rap on outoa musiikkia. Joskus sitä on räppipäissään, ja joskus ei jaksa kuunnella räppiä yhtään. Muutenkin on outoa odottaa jotain tietynlaista levyä, niin kuin nyt vaikka PERUS-rap-levyä, niin kuin tämä Born Sinner.

Peruslevy se on siksi, että Yeezuksen intensiivisen hulluuden ja Magna Cartan pöhöttyneen tylsyyden jälkeen J. Colen päiväkirjamainen tyyli on oikein virkistävä. Lisäksi hän on vilpittömästi taitava sanailija. Sellainen, että tulee pysähdyttyä monta kertaa kuuntelemaan mitä mies sanoo. Esimerkiksi heti ekassa biisissä:

"Beyoncé told me that she want to cop the blue Bugatti
That shit is more than what I'm worth
I think she knew it probably"

Luin (muistaakseni) Pitchforkin arvion, jossa levyä moitittiin siitä, että siinä lainaillaan paljon kaikkea, eikä artistin oma persoona pääse esiin. Muistuttaisin kuitenkin tässä vaiheessa, että tämä on HIPHOPPIA. Tässä lainataan muita! Viitataan loputtomasti genren muihin teoksiin niin, että alkuperäisteoksen tekijä pikku hiljaa häviää, ja sanaparista tai sämplestä tulee genren yhteistä omaisuutta. Vaikka olen jättimäinen Outkast-fani, ja Aquemini on minusta maailman parhaita levyjä (ellei paras), ei Da Art of Storytelling pt. 1:n taustan lainaaminen Land of Snakes -biisiin kuulosta ollenkaan kornilta - selvimpänä esimerkkinä.

Levyn paras biisi on Let Nas Down, joka on hyvyytensä ohessa loistava esimerkki siitä, että hyvät biisit syntyvät siitä siitä, että on joku oikea tarina kerrottavana. Ei siis niin, että räppäri päättää kirjoittaa naisten inhottavuudesta tai rahan vallasta, vaan että hän huomaa jossain elämänsä käänteessä, että tästä on tehtävä biisi.

Let Nas Down kertoo siitä, kun J. Cole kuuli ystävältään, että hänen suuri sankarinsa Nas ei ollut pitänyt hänen singlestään. Hieno tarina. Suosittelen.

"Yeah, long live the idols, may they never be your rivals
Pac was like Jesus, Nas wrote the Bible"

Ja vielä samassa biisissä kolmannen säkeistön alku - J. Colella on tosin vielä opeteltavaa Jeesus-riimeissä jos vertaa Kanyen vastaaviin, mutta vakuuttavaa jälkeä silti:

 I always believed in the bigger picture
If I could get them niggas to listen outside my core then I can open a door
Reintroduce 'em to honesty, show 'em that they need more
The difference between the pretenders and the Kendrick Lamars
And so, I took the fall like the son of the Lord
On the cross, dyin' for that fake shit you niggas bought
For the past decade, if I should pass please let this be my last essay
Therefore I write from the heart
Apologies to OG's for sacrificin' my art

Uppoutukaa siis hyvän rap-levyn maailmaan. Tämä on tarina siitä, kun oppipoika pesi mestarinsa samaan aikaan ilmestyneen levyn arviolta 6-0. Jay-Z, olet paras, mutta ehkä kannattaisi vetäytyä bisnesmieheksi. J. Cole määrää.