En osaa taas päättää rakastanko Kanye Westiä rajusti, vai pidänkö häntä vähän säälittävänä pellenä.
Kanye West on juuri sitä luokkaa nero, että tällainen tasapainottelu on mahdollista. Toisaalta voi ajatella, että hän elää taidetta niin kiihkeästi, että hän vuodesta toiseen jaksaa ottaa kuumaa jostain palkinnoista, tai sitten hänen kuuman ottamisensa on osa kokonaistaideteosta, jonka nimi on Kanye West.
Tämä kirjoitus sai kimmokkeen eilisillan tapahtumista Grammy-gaalassa, kun Kanye läpällä nousi hetkeksi lavalle kun Beck sai Album of the year -Grammyn Morning Phasesta. Gaalan jälkeen annetuissa haastatteluissa mies paasasi tietysti siitä, että Beyoncén olisi pitänyt saada tuo palkinto loppuvuodesta 2013 ilmestyneestä Beyoncé-albumista. Ilmeisesti hän tosiaan oli vain puolitosissaan lavalle noustessaan, tehden pilaa vuoden 2009 MTV Video Music Awards -tempauksestaan ja kuuluisasta "Imma let u finish, but..."-puheesta.
Tällä kirjoituksella on tietysti se henkilökohtainen taso, että minusta Morning Phase on parempi levy kuin Beyoncé, MUTTA asiaa voi tarkastella yleisemminkin:
Beyoncé oli markkinoinnillinen ja myynnillinen menestys. Levy oli myös Beyoncén aiempia sooloja huomattavasti kunnianhimoisempi, mutta siitä ei lopulta tullut mitään musiikin historian monumenttia. Edelleenkin sitä kuunnellessa tulee (ironisesti tässä tapauksessa) mieleen, että Beyoncé yritti tehdä Kanye Westin levyn, My Beautiful Dark Twisted Fantasyn, jos ollaan tarkkoja.
Beckin Morning Phase taas oli selkeä sisarteos palvotulle Sea Changes -levylle, eikä sellaisenaan vallankumouksellinen tai uutta luova. Levyn ansioksi voi kuitenkin laskea huolellisen ja rakkautta tihkuvan artistin oman kädenjäljen, ja siitä huokuu käsityöläishenkeä, jota Grammy-tuomaristo ilmeisesti arvostaa.
Tiedän, että jonkun satakuntalaisen musanörtin mielipiteet eivät tätä keskustelua hetkauta puoleen tai toiseen, mutta joka tapauksessa Kanyen pitäisi miehistyä vihdoin, nyt kun hänestä on tullut isä ja muutenkin! Ei hän voi odottaa, että hänen ystäviensä ilmiölevyt palkitaan kategoriassa, jossa etsitään musiikillisesti parasta levyä.
Minä siis rakastan Kanye Westiä. Rakastan, rakastan! Rakastin sitä Flow-keikan autotune-osuutta, rakastan suurinta osaa hänen levyistään, rakastan sitä neroutta ja tunteen paloa.
Mutta gaaloista suuttuminen on sellaista toimintaa, että kokonaistaideteos uhkaa romahtaa. Tosin oli Andy Kaufmanillakin se yökerholaulajahahmo Tony Clifton, joka puhui törkeyksiä julkisissa tilaisuuksissa - ehkä tässä on kyse siitä?
Vitutti kun luin, että Kanye oli taas noussut lavalle. Mutta HETI seuraavaksi mietin, että varmaan minua kuuluikin vituttaa. KANYE PLAYED YOU, SON!
Vai pelasiko? Tuo haastattelulausunto on niin pelottava. Dissata nyt Beckiä! Miten hienoa musiikkia mies tekee. Siis jos vaikka One Direction olisi voittanut Beijonkeen nenän edestä niin olisin jotenkin ymmärtänyt - sellaista varman päälle kirjoitettua ja ylituotettua höttöä, mutta BECK!
JOTEN, kysynkin teiltä, onko Kanye West idiootti vai kokonaistaideteos?
Täältä voi käydä katsomassa mitä tapahtui. Jay Z:n ilme on mahtava kun hän tajuaa, että Kanye heittää läpändeerosta.
Harmi kun poistin vanhan Livejournal-blogini, koska jo vuonna 2009 käsittelin siellä samaa aihetta. Minusta Kanye on sekä molempia, mutta ei oikeastaan kumpaakaan. Kanyen juttu on se, että hän on aina vilpitön. Vaikka ylitsepursuavasta itsevarmuudesta voisi tehdä johtopäätöksen, että hänen sanomisensa ovat laskelmoituja, niin silti yhä edelleen uskon, ettei Kanye pysty miettimään tekojaan niin tarkasti.
Osittain tämä tulkintani johtuu myös siitä, että Kanye on debyytistään asti tehnyt taidetta itsestään ja elämästään. Kun hän itse on jo osa musiikkiaan, niin samalla hän voi vuodattaa ajatuksensa maailmalle sen enempää itseään sensuroimatta. Sen vain pitää tapahtua hänen ehdoillaan, kuten kaiken muunkin hänen ympärillään. Kun gaaloissa palkinnot menevät väärin, niin hän menee ilmaisemaan mielipiteensä, mutta vain puolustaakseen lähipiiriään.
Kanyehan mielellään puhuu haastatteluissa myös siitä, kuinka hän haluaa luoda kaikella vain hyvää. Siksi haluan itsekin ajatella niin, että takana on vain vilpitön puolustusvimma ystäviään kohtaan ajattelematta muita. Ja avain tähän pointtiini on Jay Lenon haastattelu, jossa hän hajoaa ihan täysin, kun Leno kysyy, mitä äitinsä olisi ollut mieltä poikansa toilailuista. https://www.youtube.com/watch?v=CrHAb6ynStE
Mutta niin, ehkä hän kumminkin on ajattelemattomuudessaan lähempänä idioottia kuin taideteosta. Taideteoksena hänen pitäisi osata ajatella nykyhetkeä pidemmälle, mutta siihen hän ei ole kykeneväinen. Tuskin koskaan tulee olemaankaan, vaikka nykyisin osaakin hallita julkisuuskuvaansa jo vähän paremmin.
Lauri! Kiitos kommentista! Oli ilo lukea.
Ei tosiaan ole uusi aihe tämä, taitaa itse asiassa sama kysymys olla pyörinyt Kanyen yhteydessä ihan miehen uran alusta saakka. Jostain haastattelusta luin, että mies oli jo tuottaja-aikoinaan aikamoinen persoona, siis ihan alusta asti.
Kanyen vilpittömyyteen uskon itsekin, ja siksi se idioottimaisuuskin taitaa olla enemmän totta kuin taidetta. Hatunnosto silti tuosta lavalle kävelystä JA paluusta istumaan.
Olen monesti pohtinut samaa. Harmitellut, että niin nero, niin loistavaa musiikkia, mutta niin totaalinen tollo. Kun onhan se nyt vähän harmi. Kaikenlainen kuuluisuus ei ehkä ole niin hyvästä sittenkään. En tiedä, jos ihan yleisellä tasolla ajatellaan, että tunnetaanko hänet paremmin musiikistaan vai tolloilustaan. Tai Kim KardASSianin miehenä.
Hän oli hiljan Ellenin haastateltavana ja kovin vaikutti muuttuneelta mieheltä. Selitti myös paljon niitä entisaikojen reaktioita ja mistä ne kumpusivat:
https://www.youtube.com/watch?v=oDyfJ0-wAGs&spfreload=10
Kiitti kommentista Heidi.
Olen toisaalta itse sitä vastaan, että suosikkiartistin/taiteilijan pitäis olla jotenkin mukava tyyppi, koska mukavat tyypit tekevät usein laimeaa taidetta, mutta Kanyen kohdalla mietinkin asiaa yleisemmin. Koska nero hän on, mutta onko sen lisäksi idiootti?
Joo, Complexissa julkaistiin vuosi sitten College Dropoutin aikainen haastattelu, jossa ego oli jo valloillaan. http://www.complex.com/covers/kanye-west-interview-honorary-degree-2014-cover-story/
Samoin Dave Chapelle kertoi Jimmy Fallonin talk show'ssa hauskan tarinan Kanyesta ja hirvittävästä itsetunnosta ennen breikkaamista valtavirtaan. https://www.youtube.com/watch?v=R4SYIfhzMmU
Itsehän ajattelin, että se oli vitsi Kanyelta ennen kuin luin Grammyjen jälkeisiä haastatteluja. Koska jokainen tavallaan odottaa yhä edelleen, että Kanye tulee "imma let you finishaamaan" kaikki, jotka vievät pystin joko hänen tai Beyoncen nenän edestä. Ihmisten kasvoilta näkyvä kauhu juuri kun hän oli astumassa lavalle oli paljon puhuva. Sitten kääntyminen ja "nääh"-ele. Täydellinen vitsi. Sitten meni haastatteluissa osoittamaan, että oli tosissaan taas menossa ränttäämään. Vitsi pilalla.
Mutta silti olen menossa tänään illalla katsomaan Kinopalatsiin Kanyen kenkien lanseerausta. En oikein tiedä haluanko siellä tapahtuvan jotain älytöntä, vai haluanko vain nähdä kengät ja onnellisen suunnittelijan. Mutta arvostan sitä, että Kanye tekee kenkien lanseeraamisesta maailmanlaajuisen spektaakkelin, koska Kanyen pitääkin tehdä niin.
Olikohan se just toi Dave Chappellen kertoma läppä mitä mä muistelin. Kuulin sen kylläkin jostain podcastista tms. Kun Kanye oli ollut jossain Jay-Z:n studiolla Blueprint-aikoihin ja kaikki oli kuullut kun sen puhelin oli soinut ja se oli selittänyt jotain et hän elää täällä unelmaa tms.
Joo, se oli tossa Chappellen haastattelussa. "Can't speak right now. I'm on the studio with Jay. My life is dope and I do dope shit."
Hauska kirjoitus. Pahoittelen puolianonyymia kommentointia, ei ole tunnareita mihinkään.
Osuvin lukemani analyysi Kanye-kuviosta löytyy vähän yllättäen Salon-lehdestä, eli täältä:
www.salon.com/2015/02/17/kanye_west_vs_white_mediocrity_the_real_story_behind_beck_beyonce_and_snl_40/
Ainakin itseni on helppo todeta ko. jutun keskeiset väittämät todeksi, eli että 1. mustilla on excellence-ajatus kulttuurin tekemisessä taustalla, eli kaiken pitää olla täydellistä (mm. Motown, Michael Jackson, Beyoncé) ja 2. itseironia kuuluu valkoisille (miehille).
Ensimmäinen väittämä lienee osittain totta lisäksi kenelle tahansa joka ei ole valkoinen mies, ts. oma paikka on todistettava tekemällä kaksi kertaa enemmän töitä. Ja kakkoskohdasta sen verran, että tässäkin keskustelussa on tullut jo esille ajatus Kaynen "vilpittömyydestä", ikään kuin hän ei voisi olla leikkisä ja pilailla, erityisesti oman asemansa kustannuksella. Tuossa Salonin jutussa viitataan Dave Chappelleen, joka on sanonut että ikävintä mitä kulttuurissamme voi tehdä on leimaa toinen osapuoli hulluksi. Tämä hullu/nero-kategorisointi tuntuukin minusta kovin turhauttavalta ja tarpeettomalta.
Oma analyysini Westistä: kiinnostava artisti, joka tekee huteja ja osumia. :)
Moi Jaana! Kiitos kommentista.
Suomalaisesta näkövinkkelistä en osaa nähdä tuota niin ihonväriasiana, mutta amerikkalaisin silmin tuo tietysti saattaa näyttäytyä sellaisena. Tietysti "mustilla on...", "...kuuluu valkoisille" on sellaista ajattelua mitä itse yritän välttää, vaikka stereotypioissa olisikin perää.