Koska olen aavistuksen jetlaginen ja väsynyt paska, en jaksa vielä purkaa Kuuban-matkaani blogipostaukseksi. Kirjoitan sen sijaan elokuvasta, jonka katselin lentokoneessa. Tai oikeastaan katsoin mennessä ja palatessa yhteensä neljä elokuvaa, mutta tämä oli se, josta jäi jotain kirjoitettavaa jälkipolville.

Captain Fantastic on Matt Rossin ohjaama elokuva, joka kertaa USA:n luoteisosassa keskellä metsää asuvasta perheestä, jonka äidillä on mielenterveysongelmia. Perheen isä on älykäs ja kunnianhimoinen sosialisti (Viggo Mortensen näyttelee), joka on kasvattanut lapsistaan luonnossa mennen tullen selviäviä superihmisiä.

Ongelmia tulee, kun perheen täytyy erinisistä juonellisista syistä (joita en tässä paljasta) altistua ulkona odottavalle Amerikalle. Perheen lapset käyvät kotikoulua äidin ja isän kanssa, eivätkä he ole koskaan tutustuneet yhdysvaltalaiseen yhteiskuntaan - paitsi kirjojen kautta. He tietävät, että koko maa on kapitalismin saastuttama tekopyhyyden temppeli, jossa ei kunnon marxilaisuudesta ole tietoakaan.

Elokuva oli kertakaikkisen onnistunut. Perheen asuinoloja kuvaava aloitusjakso on upea. Mutaan verhoutunut vanhin poika käy läpi aikuistumisriittiään eli peuran tappamista puukolla, ja samaa naamiointitekniikkaa käyttävä sisaruskatras seuraa vierestä. Maisemilla ei herkutella liikaa, mutta törkeän kaunis metsä on toki loistava lavaste.

Lapsinäyttelijät tekevät vähintään yhtä hyvää duunia kuin Viggo Mortensen, joka esittää väkevästi arvoihinsa ja lapsiinsa uskovaa isää, joka ei ole valmis joustamaan mistään nykymaailman vaatimuksista. Hänen jämäkkyydessään on kaikuja Aragornista, tosin Aragornin päätöksiä ei kukaan kyseenalaista naama punaisena huutaen. Se kai on ero kuninkuudessa ja isyydessä.

Leffa onnistuu lisäämään kerroksia ja kierroksia useampaan kertaan kestonsa aikana. Ensin ajattelin, että ratkaistavana on se, miten lapset suhtautuvat itselleen tuntemattomaan ulkomaailmaan. Elokuvan lämpimästä ytimestä löytyy kuitenkin keskustelua vanhemmuudesta ja siitä mikä lopulta kasvattaa ihmistä. Minkä arvoisia periaatteet ovat, miten käy kun huomaa heijastaneensa lapsiin itsensä, eikä antaa heidän olla omia itsejään.

Vaikka leffan setup jossain vaiheessa tuntuu aavistuksen liian Vakavaa Festivaalielokuvaa tavoittelevalta, lopputulos oli todella vahva vajaa parituntinen, joka jää pyörimään ajatuksiin juuri niin kuin ihmisten puheisiin jäävillä elokuvilla on tapana.

Erittäin vahva suositus.