En ehtinyt aloittaa Mikko Rimmisen Nenäpäivän lukemista ennen voittajan julkistusta. Voitto nosti tietenkin odotuksia, varsinkin kun Pussikaljaromaani on varsin viihdyttävä teos. Sitä näiden välissä julkaistua kirjaa en ole lukenut.

Nyt Nenäpäivä on luettu melkein loppuun. Koko matkan on ottanut päähän päähenkilön asenne ja tekemiset. Sitten rupesin muistelemaan, että niinhän se oli Pussikaljaromaaniakin lukiessa. Joku häiritsevä tunne koko ajan taustalla.

Ärsytys ei siis johdu Rimmisen kirjoitustaidoista, varsinkin Pussikaljaromaanissa kyyti oli lauseen tasolla hurjaa, ja samanlaista - joskin vähän hillitympää - neroutta jatkaa myös Nenäpäivä. Mutta ne ihmiset. Pussikaljaromaanissa teki mieli huutaa niille luusereille, kun keskustaan meno ahdisti, että olkaa jumalauta juomatta pari päivää, josko auttais! Vaikka Nenäpäivässä vaikeilu tietenkin kuuluu päähenkilön persoonaan, on jotenkin rasittavaa kun sille on kaikki niin lannistavaa henkistä kokemusta.

Tämä sitten vissiin kertoo varmaan enemmänkin minusta, kun tollanen jahkaaminen ja vaikeilu ottaa päähän. Ystävyyden ja välittämisen teema on tärkeä, mutta perkele kun on vaikeaa tuo elämä. Jos mä nyt olisin Nenäpäivän päähenkilö niin vaikeilisin. "Suomalaisen kirjan lukeminen tuntui jotenkin tahmealta. En saanut sitten sanottua tai tehtyä mitään".

Pitikö tästäkin sitten kirjoittaa... on vaan koko ajan pyörinyt kirjaa lukiessa tämä mielessä. En ole muita suomalaisia uusia romaaneja tänä vuonna lukenut, joten en ota kantaa olisko joku muu ansainnut Finlandia-palkinnon paremmin. Enkä muuten sitä Uuniakaan ole lukenut... pitääkin lainata se.

Taitava kirjoittaja on Rimminen, eikä tällainen ärsytys ole siis kirjan huonoutta, vaan sitä että se herättää ajatuksia. Negatiivisia tällä kertaa.