Tämä ei ole ihan täysin objektiiviselta pohjalta tehty arvostelu, koska levyn tehnyt Ville on vanha ystävä jo lukioajoilta. Ei nyt bestis, mutta hyvin tuttu kumminkin.

En kuitenkaan hehkuttaisi tässä blogissa (tai muutenkaan) kenenkään levyä vain siksi, että tunnen hänet. Ja tämä levy on tehty suurella sydämellä ja pienellä markkinointibudjetilla, joten päätin kantaa korteni kekoon ja kertoa, että pidän tästä levystä.

Ville soittaa kitaraa myös hardrock-jyrä The Grammersissa (jonka rumpali Jussin studiolla tämä levy on nauhoitettu, myös Jussi on vanha tuttuni, MELKEIN sukua julkkikselle siis), mutta tämän levyn hän on tehnyt kokonaan yksin, lukuun ottamatta parin biisin naistaustalauluja ja muutamaa täytesoitinta.

Parasta tässä levyssä on sen rentous ja ilmeinen rakkaus tekemiseen. Fortunate Son sisältää jumalattoman lämminhenkistä bluesrockia, jossa kumarrellaan vanhoille mestareille. Tai ainakin akustisempaa Springsteeniä, Neil Youngia ja uudemmista mestareista Pearl Jamin fiilistelyjä tässä kuuluu (ja lauluissa välillä aikamoisia vedderismejä). Hommasta ei ole tehty liian monimutkaista, vaan tutun kuuloiset biisit soitetaan läpi ilman sen suurempia koristeluja - hienoja sooloja lukuunottamatta.

Mutta palataan tuohon rentouteen. Kuinka selvästi musiikin rivien väliin tallentuu asioita! Usein bändit puristavat mailaa - ja se kuuluu. Mutta kun vuosia lauluja sisällään pitänyt hard rock -kitaristi tekee soololevyn, jokainen nuotti hehkuu itsensä pyyteetöntä toteuttamista.

Hienoa on myös levystä välittyvä lämpö. Fortunate Sonissa on paljon surumielisyyttä, mutta katkeruutta tai vihaa ei yhtään. Goodsoul on siis totisesti hyvä nimi tälle projektille. Harvinaista myös suomalaiselle musiikille mielestäni.

Levy käy 11 biisinsä mittaan ehkä hieman toistamaan itseään, mutta ei se haittaa. Ei tämän ehkä ollut tarkoituskaan olla In the Court of Crimson King tai Lateralus, vaan sydänverta pursuavaa juurevaa rockia hyvällä fiiliksellä.

Jos kuuntelet vain muutaman biisin, kokeile Last Stop, Good Days, Walls In Our Hearts ja Earthstaggered. Upeaa tunnelmaa. Syysmusiikkia! Tulee samanlainen olo kuin hyvästä syysmusiikista muutenkin: Samaan aikaan kaihoisa ja onnellinen.

Ja sitten knoppitieto: MINÄ (myself, tämän blogin kirjoittaja) olen opettanut Villelle ensimmäiset soinnut kitaralla! Nirvanan Polly-biisin, jos tarkkoja ollaan. Tuntuu jotenkin hauskalta nykypäivänä ajateltuna. Toinen on omaääninen ja taitava kitaristi, toinen näpyttelee hienolla Martin-kitarallaan epätoivoisesti Bob Dylanin biisien sointuja.

Give Willie and the Goodsouls a chance. Ei näytä olevan levy vielä Spotikassa. Ehkä tulee sinne, tai sit teidän täytyy hommata levy.