Kun edellisen kerran kirjoitin Interpolin levystä, kirjoitin myös siitä, miten en enää halua antaa levyille arvosanaa yhden ja viiden väliltä (tai millään muullakaan skaalalla, tietysti), koska se on ainut kohta arviosta johon kiinnitetään huomiota. Se oli blogin ensimmäinen levyarvio. Silloin vielä annoin blogissa levylle arvosanoja, nyt vain sanoja.

Nyt Interpol julkaisi jälleen levyn, viidentensä. Voisi sanoa että YMPYRÄ SULKEUTUU, jos se oikeasti jollain tavalla sulkeutuisi!

Se 2010 ilmestynyt levy ei sitten ollutkaan niin hyvä kuin alkukuuntelujen jälkeen ajattelin. Interpolin kaikkiin levyihin on minusta hankala päästä sisälle, mutta sitten kun sinne pääsee, siellä myös pysyy.

Interpolin ystävien murskaava enemmistö on varmasti sitä mieltä, että bändin kaksi levyä ovat ylitse muiden. Our Love To Admirellakin oli hetkensä, mutta edellisestä levystä minulle on jäänyt mieleen vain Always Malaise.

Tämä viides levy on ensimmäinen ilman basisti Carlos D:tä. En osaa häntä levyä kuunnellessa kaivata, mutta Ruisrockin keikalta mies jäi kyllä mieleen. Se oli ihana keikka.

Kiertelen aiheen ympärillä. Let's face the music:

Olisin halunnut KILAHTAA tähän levyyn paljon enemmän. Ensimmäisellä kuuntelulla se kuulostaa oikein hyvältä; Bändi tuntuu energiseltä ja muutama koukkukin jää mieleen. Maailman cooleimman jäbän eli Paul Banksin laulu on tutun surullisen innotonta.

Levyllä on muutenkin halua palata kahden ensimmäisen levyn maailmaan, ja ehkä vielä enemmän debyyttiin. Sovitukset ovat pelkistetympiä, meno aavistuksen "rockimpaa" (tuo sana tuntuu tässä yhteydessä jotenkin hassulta, mutta kuvaa parhaiten levyn rivakkuutta verrattuna kahteen edelliseen levyyn) ja tunnelma parhaimmillaan juuri niin hyytävän kaunis kuin vain Interpol osaa.

Interpolin tarinaan taitaa kuulua se, että yleisö aina haikailee Turn on the Bright Lightsin ja Anticsin perään, ja bändi onnistuu näillä myöhemmillä levyillään joko tekemään pesäeroa näihin kahteen, tai sitten lähentymään niitä positiivisessa mielessä.

Sinkkubiisi All the Rage Back Home, Breaker 1, Anywhere ja melankolinen punk-biisi Everything Is Wrong toimivat minusta El Pintorilla parhaiten. Myös lopun kaksikko Tidal Wave ja Twice As Hard jättävät jälkensä. Silti vielä seitsemän-kahdeksan kuuntelun jälkeenkin on vaikea yrittää muistella mitä muuta levyllä tapahtuu. Eli biisejä uupuu. Mieleenpainuvia kitaraleadeja riittää, mutta ne muussautuvat liian monessa kohdassa yhdeksi ja samaksi biisiksi.

Koska minulla on jonkinlainen man-crush Paul Banksiin haluaisin fanittaa tätä levyä ja häntä enemmän, mutta tämä on vain hyvä levy. Tekee mieli kuunnella Anticsia mielummin.

Ehkä, EHKÄ, tämä alkaa parin viikon päästä potkimaan enemmän. Tai kyllä tämä nytkin POTKII, mutta se syvempi ihastuminen ei tule, ja sitä myöden pelkään että jatkokuuntelut jäävät vähäisiksi.