Tämä on ties kuinka mones juoksemisen luonnetta käsittelevä postaukseni, mutta aihe on minulle tärkeä, joten read it and weep.

Jokin aika sitten järjestettiin Helsingissä Tough Viking -niminen esteratakisa, joka sai minut jälleen kerran ajattelemaan sitä, miksi juuri yksin juokseminen on se liikuntamuoto, jolla on minuun niin piristävä vaikutus.

Minulle juokseminen ei ole sotaa. Se ei ole hauiksen näyttämistä ja irvistämistä mustat viirut poskiin piirrettynä. Se ei ole mitään, minkä voi ilmaista raivon karjaisulla tai juoksemalla sähköiskuja antavien lankojen läpi.

Minulle juoksemisessa ei ole tärkeätä se, millaiseksi se minun vartaloni tekee. Tai sanotaan, että se ei ole tärKEINTÄ: Minulle on jossain määrin tärkeätä etten päästä iän karttuessa vartaloani repsahtamaan, vaan että se pysyy suht timminä ja toimintakykyisenä.

Mutta en halua että vartaloni näyttää He-Manilta, enkä pyri siihen. Jos haluaisin, pelkkä juokseminen olisi hölmö harrastus.

Minulle on juokseminen on nöyryysharjoitus. Sen monotonisuus on kaunista ja puhdistavaa. On tärkeää, että se menee mahdollisimman yksinkertaisiin perusasioihin, ja että sen harrastamiseen ei tarvita suurta määrää varusteita.

Kun siirtää jalkaa tarpeeksi monta kertaa toisen eteen seuraa kipua, mutta kun kipu tulee, en halua irvistää kameralle ja huutaa, vaan haluan tutkia tunnetta itsessäni, ja päästä siitä ohitse.

En harrasta joogaa, mutta voisin kuvitella että joogatessa saavutetaan samankaltaisia tunnetiloja. Paitsi että juoksulenkillä kukaan ei ole antanut juoksuasennoille myyttisiä nimiä.

Välttääkseni väärinymmärryksiä: Tough Viking -kisa ei ole minusta paska juttu. Se on vain kaukana siitä, mitä itse haen liikunnalta.