Olen ajatellut tätä kirjoitusta viime kesästä lähtien, kun näin Haloo Helsinki! -yhtyeen mainion keikan Provinssirockissa. Mietin sitä entistä enemmän viikko sitten Hartwall Areenalla näkemän HH!-konsertin jälkeen.

Mietin sitä, miten onnistunut päätös Haloo Helsingiltä on ollut esiintyä korostetusti yhtyeenä (Elli - tai muutkaan bändin jäsenet - eivät käsittääkseni anna yksin haastatteluja, vaikka iltapäivä- ja naistenlehdet varmasti mieluusti kirjoittaisivatkin Elli-henkilökuvia).

Mietin myös sitä, miten vilpittömältä Elli Haloon pyrkimys suojautua liian avoimelta julkisuudelta tuntuu. Siis, että hän ei suojaa sukunimeään ja arkipersoonaansa jotta saisi ihmisten mielenkiinnon heräämään, vaan hän ihan aidosti haluaa pitää nämä asiat itsellään.

Joku voisi tietysti argumentoida, että mitäs läksit, mutta itse olen kyllä sitä mieltä, ettei artistiksi ryhtyminen automaattisesti tarkoita velvoitetta jakaa elämäänsä kaikkien kanssa. Ja onhan Elli Haloo esimerkiksi Instagramissa, mutta hänen hauskat päivityksensä eivät ole mitään peiliselfieitä, vaan viehättäviä kurkistuksia artistin elämän backstagelle.

Kirjoitukseni pääpointti on kuitenkin se, että Elli on laulaessaan niin auki, että erilliset avautumiset lehtien sivuilla tuntuisivat falskeilta. Tai siis: Toimittajien kautta siivilöity Elli olisi joka tapauksessa etäisempi ja valjumpi kuin se, jonka hän on yleisölleen jo näyttänyt.

Haloo Helsinki! on mitä suurimmassa määrin bändi. Vaikka Elli onkin tuon bändin keulakuva (halusi hän sitä tai ei), ei bändi olisi tässä pisteessä ilman kokonaisuutensa osia. Etenkin Leo otti viime viikonlopun Areena-keikoilla klassista lead-kitaristiroolia onnistuneesti ja oli entistä enemmän framilla, eivätkä Jere ja Jukkakaan jääneet taustalle soittelemaan.

Kuitenkin Ellin ominaisuuksien yhdistelmä tekee hänestä jopa ainutlaatuisen hienon keulakuvan rock-yhtyeelle. Hän on naisellinen, mutta tarvittaessa röyhkeä. Hän on herkkä, muttei todellakaan pelokas. Hän on vilpitön, muttei tilitä. Basso näyttää hänen kaulassaan koomisen isolta, mutta hän runttaa soitintaan kuin Krist Novoselic ikään.

Hän ei edes juuri vaikuta esiintyvän. Teini-iässä Nirvanan (valitsinkohan alitajuisesti äsken vertailukohdaksi Novoselicin) anti-keimailu-asenne oli minulle kaikki kaikessa, ja soittaessaan he eläytyivät musiikkiin, eivätkä niinkään esiintyneet. 

Myöhemmin tajusin, että se on vain yksi esiintymisen muoto, mutta Elli edustaa jollain lailla samaa koulukuntaa, vaikkei hän tiettävästi olekaan ottanut lentävää bassoa kiinni otsallaan.

Haastattelin Haloo Helsinki!:ä ensimmäisen kerran ennen debyyttilevyn ilmestymistä. Bändin miehet olivat vielä yläasteella, ja Elli lukiossa. Tuntui jo silloin hassulta miten luontevia ja tosissaan bändiläiset olivat. Sama luontevuus leimaa heitä edelleen, ja vaikka he ovat edenneet urallaan hyvin suunnitelmallisesti, (nyt seuraa klise) musiikkinsa ei tunnu koskaan puristetulta, vaan aina luontevalta.

En oikein tiedä miten saisin kiteytettyä sen mitä tarkoitan. Haluan vain sanoa, että Haloo Helsinki! ja eritoten Elli Haloo on hieno jatkumo bändikulttuurille ennen sosiaalisen median kaiken näkevää silmää. Elli on osin tahattomasti myyttiseksi noussut hahmo, jonka SIELU on niin kertakaikkisen auki taiteen suhteen, että häntä pitäisi periaatteessa kiitellä avoimuudestaan, ei yksityisyytensä suojelusta.

Jos Elliä verrataan esimerkiksi hieman suositumpaan Cheekiin, joka myös suojelee yksityisyyttään tiiviisti, voidaan todeta, että jälkimmäinen kertoo suojamuurinsa takaa mitä muut hänessä näkevät, kun taas Elli kertoo mitä hän näkee ulospäin.

Siksi olikin niin totaalisen tyhjentävä hetki, kun kuulin ensimmäisen kerran Köpis 2012 -biisin, josta jaksan aina hölöttää, ja joka on HH!-mittakaavassa suoran tunnustuksellinen laulu. Se päästi niin lähelle, että pelotti. Koska totuus on pelottava ja kunnioitusta herättävä ilmestys

Ja näin päättyy espoolainen Haloo Helsinki! -raportti.