Tästä olen nyt jo parin merkinnän lopuksi keuhkonnut, joten on aika lähteä vähän pidempään analyysiin.

Cold War Kidsin kohdallahan tapahtui se miellyttävyys, että en odottanut tältä uudelta levyltä hirveästi mitään, Loyalty To Loyalty oli ainut aiempi kosketus bändiin, ja se meni hypestä huolimatta aika lailla ohi. Tai siis mulla kyllä on se levy, mutta ei se ole oikein päästänyt lähelleen.

Mine Is Yoursilta ensimmäisenä kuultu ja hehkutettu biisi oli Louder Than Ever, joka johti sekin hiukan harhaan, sillä se on levyn rämisevin raita - tosin Loyalty To Loyaltyn rämisevyyteen verrattuna se on myös lämmin.

Louder Than Everin takaa levyltä löytyy mukavan lämpimäisiä ralleja, jotka lähenevät vaarallisesti Coldplayn taajuuksia - ja tällöin puhuttaisiin kädenlämpimästä tavarasta - mutta aina sieltä löytyy joku särmä joka pelastaa. Esimerkiksi Skip the Charades näyttäytyy ensin laimeana, mut sitten se hieno pari sekuntia kertsin keskellä kun Nathan Willettin ääni kohoaa hienosti korkeuksiin.

Royal Blue taitaa olla lopulta suosikkibiisini. En heikkoja biisejä ole löytänyt, mutta jos hienolla tavalla helposti lähestyttävä kevyt-indie kiinnostaa, jopa liikuttava sellainen, kannattaa hommata se Spotikka ja painaa tästä.

Iso tästä on selvästi tulossa, ja tuo on jo aiheuttanut vastareaktioita kovimpien talebanien keskuudessa. Itse en ole koskaan voinut ymmärtää sitä pakkoa kääntää bändille selkä, jos heidän musiikistaan on tulossa suurelle yleisölle ymmärrettävää. Tällaisen musiikin hyvin tekeminen on vaikeinta ja tärkeintä.

Tuosta vielä lempibiisi Royal Blue.



Arvosana yhdeksän jackrussellinterrieriä kymmenestä.