Ärsyttää olla näin pieni ihminen. Pikkusieluinen siis. Olen kateellinen Zadie Smithille. Hän on kirjoittanut tämän kirjan opiskeluaikoinaan, siis parikymppisenä. Mitä helvettiä! Tämä oli todella hieno romaani, niin nuorena Zadie onnistui!

Samaan aikaan White Teethin kanssa luin muutama päivä sitten arvostelemani Heikki Aittokosken Narrien laivan. Sitä masentavaa tietomäärää maailman kurjuudesta lukiessa tuli mieleen, että Zadie Smithin romaanista sain periaatteessa samoista aiheista (köyhyys, pakolaisuus, uskonto) enemmän YMMÄRRYSTÄ, vaikka Aittokosken kirja toki olikin tietomäärältään vakuuttava.

Kuten esikoisromaanit usein, Smithinkin ensimmäisessä kirjassa on (melko varmasti) paljon asioita hänen omasta elämästään. Kirja seuraa kahden perheen elämää Lontoossa. Toisen perheen, Jonesien, äiti on Jamaikalta ja isä Englannista. Kirjailijan perhetausta on täsmälleen sama.

Toinen päähenkilöperhe on pakistanilainen Iqbalin perhe. Iqbalit ovat islaminuskoisia (vaihtelevalla intensiteetillä), kun taas Jonesin perheen jamaikalainen mummo on Jehovan todistaja. Englannille tyypillisesti tämä ei aiheuta yhteentörmäystä perheiden välillä, mutta koko pakolaisuuden ja kulttuurien yhteensovittamisen konsepti tulee kirjassa esiin jotenkin konkreettisemmin ja aidommin kuin missään pakolaistarinassa tai -elokuvassa jonka olen koskaan lukenut tai nähnyt.

En yhtään ihmettele, että tämä kirja palkittiin runsaasti ilmestyessään. Brittiläiselle yhteiskunnalle tällainen oivaltava ja tarkasti havainnoiva kirja vieraudesta ja toimeen tulemisesta on varmasti tuntunut vielä tärkeämmältä kuin meille suomalaisille, jotka emme ole juuri pakolaisia rajojemme sisälle huolineet.

Olin aiemmin lukenut Zadie Smithiltä vain On Beautyn, joka sekin on todella hyvä kirja, mutta sen teema ei ole näin iso. Joskus vierastan "isoista" ja "tärkeistä" teemoista tehtyjä kirjoja, koska ne valahtavat helposti vetiseksi jeesusteluksi, mutta Smithin otteessa on huumoria ja realismia. Kirja on mahtavan INHIMILLINEN, kuten perheen pää Samad Iqbalin välllä harras mutta tarvittaessa joustava islamilaisuus, jossa saa kyllä juoda ajoittain Guinnessia tai syödä lihaa, mutta jossa lapsilta vaaditaan ja odotetaan loppuun asti vietyä ja jopa fundamentalisista islamin tulkintaa.

Toisaalta Jonesien perheen pää Archibald on kohteliaan brittiläinen luuseri, joka ei ole elämässään saanut aikaan ainuttakaan päätöstä, paitsi kolikon tai parhaan ystävänsä Samadin avulla. Ei edes silloin, kun hänen piti Toisessa maailmansodassa tappaa verta itkevä natsitohtori.

Tulipas tähän nyt ihmeellinen myyntipuhe-ote koko blogimerkintään :D

BOTTOM LINE: Olin todella vaikuttunut tästä kirjasta. Kuten todettua, vierastan väkinäisen lämpimiä isojen teemojen pyörittelyitä, mutta tästä kirjasta jäi vain paljon ajatuksia, ei ällötystä. Aavistuksen verran vierastin loppupuolelle rakennettua hieman väkinäistä juonirakennelmaa. Pointti olisi mennyt perille perheen elämää kuvailemalla, ei tähän olisi mitään juonta tarvittu, ei tämä mikään Dan Brownin kirja kumminkaan ole.

Mitä mahtaa kirjan nimi symboloida? Tummista ihmisistä näkyy vain valkoiset hampaat? Hampaat ovat samanväriset kaikilla? Brittiläisillä on huonot hampaat? Clara Jonesilla, Archibaldin vaimolla on tekohampaat joita hän häpeää. Valkoiset hampaat ne pitää olla.

Kirja on myös suomennettu, Valkoiset hampaat on käännöksen nimi. Minä luin alkuperäiskielellä, tietty. En tiedä miten tämänkään kirjan pystyy suomentamaan, siis esimerkiksi Jamaikan murteen tai cockney-enkun jota kirjassa paljon käytetään. Suomentajat ovat taitavaa väkeä, ei siinä mitään, tuli vaan mieleen tämä asia taas.

Melkein unohdin! Lainaus pitää olla.

Because this is the other thing about immigrants (’fugees, émigrés, travellers): they cannot escape their history any more than you yourself can lose your shadow.

Tai mikä parempaa, kaksi lainausta!

‘you go back and back and back and it’s still easier to find the correct Hoover bag than to find one pure person, one pure faith, on the globe. Do you think anybody is English? Really English? It’s a fairy-tale!

Ei kahta ilman kolmatta, as they say.

There was England, a gigantic mirror, and there was Irie, without reflection. A stranger in a stranger land.