Tämä levy ilmestyi joulukuun puolivälissä, pyytämättä ja yllättäen. Se ilmestyi aluksi vain iTunesissa, ja sitä myytiin ennätysmäärä, jotain 550 000 kappaletta yhdessä päivässä. Beyoncén liikettä ylistettiin levybisneksen tulevaisuuden pelastukseksi ja nerokkaimmaksi liikkeeksi levyalalla koko vuonna.

Saattaa olla. Toimiva ratkaisu se ainakin oli. Minä en kerennyt digitaalista promoversiota kuunnella vaikka sellaisen sainkin. Tänään sen sijaan sain cd-levyversion, jota ryhdyin heti innokkaasti kuuntelemaan (kansissa on myös aika viehättäviä kuvia rouvasta, katsokaa vaikka tuota kantta, bondage-pylly tjsp). Nyt neljännen kuuntelukerran jälkeen uskallan kirjoittaa musiikista jotain, kun markkinointiratkaisuna ja kaupallisena onnistumisena levy on jo ehditty kiitoksin ja dollarein palkita.

Ilmestymispäivänä levyltä ilmestyi kaksi singleä, XO ja Drunk In Love. Näistä kumpikaan ei ole mikään varsinainen radiohitti, mutta eipä levyltä muutenkaan sellaisia löydy - ainakaan eurooppalaiseen makuun sopivia radiohittejä siis. Perinteisempää r&b:tä kyllä löytyy, jota USA:ssa varmasti soitetaan radiossa. (Nyt kun ennustan tällaisia, niin kohta nämä kaikki biisit soi Suomessa joka kanavalla... Yle Suomellakin. Ai niin, onhan minullakin siihen jotain päätäntävaltaa.)

No, XO:ssa on kyllä mahtava kertsi (Ryan Tedder...), mutta biisi on sovitettu levylle sopivaksi, eli ei aivan idioottivarmimmalla radiosinglekaavalla. Levyn parhaita biisejä, muuten. Drunk In Lovella räppää Beyoncén siippa Jay-Z, joka viime vuosina on suoraan sanoen ollut aika väsynyt, vaikka onkin mielestäni maailman paras räppäri. Tai oli, ainakin.

Beyoncé on tehnyt melko kunnianhimoisen levyn. Voisi jopa varovasti verrata tätä levyä Kanye Westin tuotoksiin. Pitkiä biisejä, hallittu kokonaisuus markkinointia myöten, itsevarmoja ratkaisuja. Ainakin tässä tehdään selvää pesäeroa nuorempiin kilpailijoiden. Ei mitään Spotifyssä biljoona kertaa kuunneltavia purkkahittejä, vaan pitkä levy, vain myynnissä.

Levyn aloittava Pretty Hurts kertoo kauneusihanteista. On siinä ja siinä ettei biisi ole ihan Destiny's Childia, mutta on siinä lopulta enemmän "edgeä" kuin kiltin kristillisessä DC:ssä. Hyvä biisi silti.

Vähiten minua levyssä viehättävät hidastempoiset trip hop -fiilistelyt, joiden melodia puskee kyllä esiin kun tarpeeksi monta kertaa kuuntelee, mutta joissa on sellaista Princen Symbol-aikojen täytebiisin makua. Fiilistelyä, maalailua. Haunted, Blow ja Mine menevät tähän kategoriaan. Kanyehtava Partition taas jää sikäli torsoksi, ettei B:ssä ole tarpeeksi uhmakkuutta. ***Flawlessin M.I.A.-haku jää samasta syystä vaisuksi.

Rocket on loistava ysärihenkinen iso balladi, Mine on Draken kanssa tehty drakehtava mahtavuus, No Angel Pretty Hurtsiin verrattava "asiabiisi". Esiin nousee myös Frank Oceanin kanssa tehty Superpower. Kaunis biisi. Eli balladit toimivat parhaiten! Heaven on hyvä myös.

Tuntuu, että tällä levyllä pääsee lähemmäksi henkilöä nimeltä Beyoncé Knowles (Carter, mikälie). Siis ihan kliseisesti tämä on HENKILÖKOHTAISEMPI levy. En minä tätä silti viime vuoden top kymppiin ole nostamassa, mutta mielenkiintoisin Beyoncén levy tämä on helposti, vaikkei klassikkosinglejä sisälläkään. Mutta ei loistavilla levyillä tarvitse olla yhtään klassikkosingleä.

Melkein osuu lujaa, mutta ei ihan.

PS. Kokeilen ympätä tähän alapuolelle Facebookin LIKE-napin jota tässä blogissa ei ole aiemmin nähty. Olkaa ystävällisiä ja kokeilkaa like-nappia.