Kuulin tänään amerikkalaisen metalliyhtye Disturbedin version U2:n kappaleesta I Still Haven't Found What I'm Looking For.
Jos olet joskus kuullut Disturbedia ja tuon kyseisen U2-biisin, arvaat varmaan jo tässä vaiheessa, että lopputulos riitelee kaikkea oikeutta ja kohtuutta vastaan.
Disturbed on hirvittävä bändi, mutta se heille sallittakoon. Disturbedin laulaja määkii ihmeellisellä kurkkuäänellä huonoa elämäänsä, sukii värjättyä partaansa (tämä perustuu mielikuviin) ja ottaa uusia tribaalitatuointeja kaljuunsa. Taustalla hengettömäksi tuotettu riffikone sylkee Panteran ylijäämäriffejä Linkin Parkin otteella.
Kun tällainen yhtye ottaa käsittelyyn U2:n valitusvirren, syntyy niin käsittämättömän kammottavaa kuuloelimissä havaittavaa värähtelyä, että tekee mieli heittää cd:t parvekkeelta, deletoida Spotify ja kieltää, että mitään musiikki-nimistä ilmiötä koskaan maailmanhistoriassa olikaan.
Kuunnelkaa itse.
Tuntuuko tämän jälkeen kohtuuttomalta, että esimerkiksi Disturbedilta voitaisiin vain ottaa coverointioikeudet pois? Varsinkin kun sama yhtye on jo aiemmin ryystänyt kasaan sellaisen version Genesiksen Land of Confusionista, että Phil Collins on saattanut jopa suuttua.
Kuunnellaanpa nyt sekin. No joo joo, tiedän ettei kukaan tämän blogin lukija pysty niitä molempia kuuntelemaan.
Coverit ovat kliseisesti sanottuna KAKSPIIPPUNEN JUTTU. Esimerkiksi Nirvanan coverit on tehty tyylillä, ja ne antavat usein paljonkin lisää alkuperäisversioon verrattuna. Man Who Sold the World, Meatpuppetsin biisit, Vaselinesin biisit, Shocking Bluen Love Buzz, jne.
No, tämä nyt on ilmiselvä kanta. Mutta mihin biiseihin ei kannattaisi koskea?
Ei ainakaan Leonard Cohenin Hallelujahiin, se on selvä. Anna Puulla on sympaattisia biisejä, mutta se Hallelujah meni just niin pieleen kuin kaikkien muidenkin, paitsi tietty Jeff Buckleyn. U2:n One on tietty myös paha. Sanokaa te, mitä on versioitu liikaa?
Toisaalta rakastan karaokea. Ihan totta! En juuri osaa laulaa, mutta se demokraattisuus ja vahva humalan taso tekevät siitä mahtavan ilmiön. Covereitahan nekin on, ja rakastan versioita biiseistä, mutta joku raja siihenkin on vedettävä.
Jose Gonzalezin Heartbeats-versio on muuten paska. Tämä provona, mutta en oikein tajua Gonzalezia.
Oikeastaan, ennen kuin kirjoitatte kommentteihin mistä biiseistä ei pitäisi tehdä covereja (koska hyvän tekeminen on mahdotonta tai niitä on tehty liikaa), puhdistakaa korvanne Knifen Heartbeatsilla.
Minä
Tämä on klassinen neljännen levelin versio. Ensin tehdään Pulp-cover (1st level). Sitten ajatellaan, että hei, sehän on Nick Caven tekemä (2nd)! Sitten huomataan, että saatana, sehän on huono (3rd). Sitten tajutaan, että se on tarkoitettu huonoksi (4th). Kappale julkaistiin aikanaan Bad Cover Vesrionin b-puolena. http://www.youtube.com/watch?v=2-5Ng762OhY
:D Hahahahahahaha
Mä olen Jussi sun kanssa tästä 100 %:sti eri mieltä, sillä mun kirjoissa Disturbed on tehnyt kaksi klassikkolevyä (eka ja Ten Thousand Fists), eikä uusi Asylumkaan pöllömpi ole.
Mutta se U2-coveri, sehän vasta toimiva onkin!
DISTURBED-KÄPIS!
Disturbed on sellanen bändi mihin mä olisin tavallaan voinut haksahtaa, onhan niillä kuitenkin melodiantajua. Mut sit ei... vähän sama juttu kuin Bullet for My Valentinen ekan levyn kanssa (josta tiedän ettet Nalle pidä). Se on kauhean korni ja muovinenkin, mut silti se on aivan mahtava. Seuraavat levyt ovatkin jo paljon huonompia.
Mulle BFMV ei ole koskaan kolahtanut, toisin kuin Disturbed.
Pikkasen myöhässä tätäkin kommentoin, mutta jotenkin tämä voihelvettimiksnoitekitoncoverin-keskustelu on taas yksi näitä aiheita, jotka eivät ehkä lopu koskaan. Ja hyvä niin. Salaa elättelen toiveita että bänditkin tajuaisivat huonon coverin jälkeen, että virhe tuli tehtyä. allekirjoitan kyllä tuon hirvittävyyden Disturbedin U2-vedosta. Osa sielustani kuoli kuuneltuani ekat 20 s. Kauheeta paskaa. Tosin Land of Confusionista tykkäsin. Se on mun mielestä huikee. Coverit onnistuu välillä ja välillä ei. Silti kun aiheesta puhutaan niin onneksi on hyviäkin coveribändejä, kuten Fat Wreck Chordsin Me First and the Gimme Gimmes. Toki heiltäkin löytyy kasa paskaa, mutta positiivista on se, että vaikka siinä lähinnä kyse onkin hauskanpidosta, niin on aiheelle annettu vähän ajatustakin. Teemalevyt ja klassikkopunkbiisien introjen bongailu biiseistä on vähintäänkin yhtä kivaa kuin Don Rosan d.u.c.k. - piilotukset sarjakuvissa. Esimerkkinä vaikkapa Sound Of Musicista My Favorite Things - veto, missä introna toimii kuin peruna nenään Bad Religionin Generatorin intro.
TJEU: http://www.youtube.com/watch?v=00T0t06Ol-I
Parempi myöhään kuin ei milloinkaan Wall-Man
Me First on toki kova, hyviä coverlevyjä ovat tehneet myös Nouvelle Vague (vakavammalla otteella) ja Richard Cheese (huumorilla).
Land of Confusion sopii sikäli Disturbedille, että toi alun perin synalla soitettu rytmi kuulostaa ihan Disturbedin kitaroinnilta. Silti se on Disturbedia.
http://www.youtube.com/watch?v=kQJa5IOHVo0
Kamala.