Kummastelen aina musadiggari-keskustelun "guilty pleasures" -kulmaa. Eikö se ole vähän noloa, että on asettanut itsensä johonkin viiteryhmään, ja jos sattuu pitämään jostain rajusti sen ulkopuolelle asettuvasta bändistä, pitäisi se verhota jonkun muka-salaisen ja -hävettävän diggailun suojiin.
Guilty pleasures -diggailulla voi myös ostaa tietynlaista uskottavuutta. Joskus tapaa "GP-diggailua", johon keskustelukumppanin kuuluu vastata, ettei pitämisessä ole mitään väärää. Yleensä tällainen GP:ily keskittyy johonkin valveutuneeseen tavaraan. Esimerkiksi: "Salainen paheeni ovat Genesiksen 1980-luvun levyt". Uuu, onpa villiä.
No joo, pointtina siis se, että minkä takia pitää hävetä musiikkia josta pitää? Jos Basshunter kuulostaa hyvältä, niin sitten pidät Basshunterista, ei sitä kannata salaa kuunnella.
Minä pidän Kaija Koon musiikista - paljon. Musiikissa itselleni tärkeimpiä kriteereitä on, että tunne välittyy. Tämä kriteeri täyttyy Kaijan kohdalla täydellisesti. Kaijan tapauksessa edes paikoin melko kömpelöt synataustat eivät häiritse. ÄÄNI ja TARINAT ovat pääosassa.
Tämä ei ole mitään ironista Kaija Koo -diggailua. Tämä on ihan rehellistä artistin arvostusta, samanlaista kuin vaikka Magenta Skycoden kohdalla. Ihan sivuasiana pitää sanoa, että Apulanta osoitti A&R-nenää kun ottivat Kaijan levymerkilleen. Nuoret ainakin meillä Vantaalla pitävät Kaijaa jumalan asemassa.
Itsekin yritin olla musasnobi. Elin tätä snobiunelmaa aina siihen asti, kunnes menin Rumba-lehteen työharjoitteluun vuonna 2005. Ensinnäkin uudet kollegat tietenkin tutustuttivat valtavaan määrään uutta hyvää musiikkia, mutta samalla jätin kaikki vanhat ennakkoluulot ja aseman hakemisen bändejä luettelemalla.
Klise kuuluu, että on hyvää musiikkia ja huonoa musiikkia. Huonoa musiikkia on valitettavasti enemmän, mutta hyvää tulee joka suunnalta. Jotenkin se Basshunterin Spelar Lite DOTA (vai mikä helvetti sen biisin nimi onkaan) on ihan hyvä biisi, varsinkin videon kanssa. Basshunterin mutsi tulee valittamaan sille, että BH pelaa vain Warcraft-modi DOTAa. Sitten BH aloittaa biisin kertosäe-säkeistön, jossa toteaa saman asian. Neroutta. Olen muuten haastatellut Basshunteria. Hän oli lähinnä kiinnostunut kertomaan siitä, montaako suomalaisnaista on nainut. Hieno mies siis.
Siksi vastaankin usein kysyttyyn kysymykseen "no millasesta musiikista sä sitten itse tykkäät" (joka siis sisältää oletuksen, että musiikkitoimittajalla on joku niche-diggailuala), että ihan kaikenlaisesta. Tämä ei tarkoita "ihan kaikenlaisesta" samassa mielessä kuin missihaastatteluissa. Missien kohdalla se tarkoittaa "en oikeastaan kuuntele musiikkia paitsi bodypumpissa".
Oliko tämä sittenkin ilmeisen kertomista, vai löytyykö teiltä kiellettyjä nautintoja, joista kuitenkin vois mielummin rehellisesti puhua "musiikkina josta pidän"?
Perjantai-illan kunniaksi Kaija Koon klassikko Kaljaa pöytään.
Minä
Kaija Koolla (ja Hectorilla) sain lukion musasta kympin. Kaijalla on erittäin jees biisejä.
Paul Oxley's Unit saa sydämeni kielet heläjämään. Odotan sitä päivää, että joku muukin tunnustaa.
F.R. Davidista ajattelen oikeastaan samoin, mutta vinyyliä en ole uskaltanut kaivaa esiin, koska pelkään, että muisto tahriintuu jollakin tosiasiallisemmalla. (Muistan F.R: Davidin kuuntelemisen fiiliksen kuitenkin usein kun kuuntelen Blonde Redheadia. Eikö niissä olekin jotain samaa?)
Sit toi Juicen coveroima Paperitähdet on aina vaan sykähdyttävä, vaikka 90-luvulla erään levy-yhtiön eräs mies oli tämän mainitessani sitä mieltä, että "meidän levy-yhtiössä ei Leskistä kuunnella".
Army of Lovers. Musiikkia ymmärtäville tässä ei ole mitään hävettävää, koska kaikkihan tietävät, että Army of Lovers on oikeasti aika nerokas bändi, mutta silti - ei sitä nyt ihan ensimmäisenä kehtaisi mainita. Mutta Army of Lovers on yhä hyvä.
Hienoja tarinoita, kiitos. Jussi O, tuo Juicen kieltäminen on jo aika jyrkkää touhua. Itsellenikin kesti valitettavan kauan tajuta esimerkiksi Leevi & the Leavingsin hyvyys. Nuoruus pikkukaupungissa ja Teuvo maanteiden kuningas autostereoissa tuhosi bändin minulle - yli 10 vuodeksi.
Paul Oxley's Unitia en kyllä tajua, mutta tärkeintä että tunnustit 8)
Army of Loversin kasetin ostin hyvin pian Roxetten ja Raptorin jälkeen... onhan se mahtava bändi, ei sellaisia konsepteja enää nähdä. Barokkiasuiset homot ja jättirintaiset naiset. Oikeastihan se taisi olla jotain vielä villimpää, mutta tuollaisena minä AoL:n muistan.
Kai tässä on kyse siitä, että sulla on jotain juttuja mistä tykkäilet ja mitä tutut saattaa pitää aika yllättävänä. Voi olla myös että kavereiden mielipide muuttuu guilty pleasure -paljastuksen jälkeen etkä ole aivan varma mihin suuntaan.
Esimerkkinä eräs hyvä kaveri joka totesi "Janne, sie oot muuttunu", kun laitoin kesken illanvieton Justin Timberlaken konserttitaltioinnin pyörimään. Parempaan vai häpeilemättömämpään suuntaan? "Vikahan" ei ole kuin kyseisen kaverin kapeakatseisuudessa.
Nykyään ei kyllä tule edes mieleen sellaista artistia/bändiä jota en kehtais tykkäillä. Nuoruus on kait ohi?
Kaima: niin, pelkään, että vain muinainen Broadcast (Kim, Edu, Miri ja pari muuta) jää Paul Oxley's Unitiin verrattuna vähemmälle suosiolle. (Siitä sentään minäkään en tykkää. Vai olikos siinä b-puolella sittenkin joku hyvä biisi, hmm...)
Broadcast on jo aika vaikea kyllä :D Tulee mieleen Pauligin mainokset siitä jotenkin.
Dzei, niin se taitaa olla, nuoruus on mennyttä, ei enää edes hävetä mikään.
Hahaa, mahtava aihe! Kaijan ensimmäisen levyltä "Kun savukkeet on loppuneet" (80-luvun loppu?) löytyy pari ihan mahtavaa biisiä, mm. nimibiisi sekä Kevään ensilunta. Spotifysta ei löydy, mutta YouTubesta kyl!