Aion nyt tehdä härskin erottelun artistien välille jotka sanoituksissaan glorifioivat tavallisuutta ja jotka glorifioivat erityislaatuisuutta. Eli siis laulavat joko arkipäiväisistä asioista tai mahdollisimman kaukana arjesta olevista asioista.

Perinteisesti rock-musiikissa on kait yritetty paeta arkea. Joko keskitytään juhlahetkien kuvauksiin tai sitten ammatinvalinnan seurauksena eletään jatkuvaa juhlaa. Toisaalta rockissa on toki pitkään laulettu myös mielikuvituksellisista maailmoista, olivat ne sitten päänsisäisiä tai J. R. R. Tolkienin keksimiä (vai mitä Led Zeppelin...).

Toisaalta tavallisuudestakin voi laulaa niin monella tavalla. Jarvis Cocker laulaa tiskaamisesta tai nirppanokkaisesta kreikkalaisesta taideopiskelijasta, mutta osuvasti, eikä tavallisuutta glorifioiden.

Mutta mistä artistien pitäisi laulaa? Joskus kontaktin menettäminen tavallisen ihmisen elämään tekee artistista tylsemmän, kuten The Streetsin tapauksessa. Original Pirate Material edusti lad-elämää aidosti ja elämänmakuisesti (aargh, inhoan tuota sanaa, mutta se kuvaa parhaiten niitä tekstejä). Ensin oli Geezers Need Excitement, mutta kun Mike Skinneristä tuli julkkis, oli osuvin kommentti hänen elämästään When You Wasn't Famous.

Kirjoitan asiasta siksi, että viime vuosina suomalaiset miespuoliset laulaja-lauluntekijät ovat kunnostautuneet tavallisuudesta laulamisessa niin, että sen vetelämmäksi ja harmaammaksi ei lyriikka voi enää mennä. Jotenkin täällä ollaan onnistuttu latistamaan arki laulussa niin hirvittäväksi loskamössöksi, että Mikko Rimmisen Nenäpäiväkin tuntuu joltain värikkäältä fantasiaklassikolta siihen verrattuna.

Anssi Kela on Mikan faijan BMW -kaudellaan osittain vastuussa tästä, mutta hän on kuitenkin tehnyt sittemmin (ja myös Nummela-levylle) paljon oivaltavampiakin sanoituksia. Samoin Samuli Putroa usein syytetään tästä, mutta vaikkapa Elämä on juhla -levyn isoista sanoista on arjen ankeuden maksimointi kaukana.

Puhun teistä, Teleks ja Arttu Wiskari. Erityisesti teidän laulunne saavat minut miettimään, miten joku voi nähdä maailman noin onnettoman harmaana. Ettekö NÄE elämää arkisuudelta? Arki on asennoitumiskysymys, kyllä perheenisät kartanovolvoissaan varmasti TIETÄVÄT olevansa marketin kassajonossa ilman että joku kertoo sen heille.

Toki Wiskarin ja kumppaneiden suosio osoittaa, että tällaiselle tekstittämiselle on tilausta. Mutta. MUTTA. Juuri kun luulitte, että Mökkitie tai Tuntematon potilas vetäisivät banaliteettipohjat, astuu areenalle kappale nimeltä JARIN MUMMO. KUinka ollakaan, Jari on juonut itsensä hengiltä, Jarin mummon mies ampui itsensä hirvimetsällä, mutta JARIN MUMMOLLA ON NIIN HELVETIN ELÄMÄNMAKUISIA NEUVOJA JA HÄN ON HYVÄ IHMINEN.

Pitäisikö rock-musiikin palata takaisin Mötley Crüe -sanoittamiseen? Mielummin KUITENKIN kuuntelen korneja tarinoita nussimisesta lentokoneessa kuin tällaisesta kahvinkeittimen pohjaan juuttuneesta sakasta. Tulee muuten mieleeni, että ainakin iloluontoinen rock-yhtye Monday Box kunnostautuu anti-Wiskariudessa, Radical-biisissä kun lauletaan mm. että "making love on a desert road, so radical".