....aaaaand here we go! Tätä vuoden parhaat levyt -postausta on itse asiassa jo kyseltykin, sosiaalisessa mediassa JA niin sanotussa oikeassa elämässä, joten uutterasti ylläpitämäni illuusio siitä, että ihmisiä kiinnostaa jonkun toisen ihmisen suosikkilevyt EI OLEKAAN ILLUUSIO.
Tänä vuonna Vuoden parhaat ilmestyy kahtena postauksena. Ensin kymmenen parasta ulkomaista levyä ja ensi viikolla kymmenen parasta kotimaista. Kuten aina, lista olisi joka päivä hieman erilainen - ei tämä mitään tiedettä ole. Biisejä en lähde erikseen tänä vuonna listaamaan, se tuntuisi jo liikaa työltä kun vuosi meni musiikkipäälliköidessä.
Pistetääs tähän alkuun Spotify-playeri, josta voit kuunnella Vuoden ulkomaisia levyjä. Mukana 9 levyä kymmenestä. Anathema ei ole streamausriemuun lähtenyt, joten se pitää hakea kaupasta (juu, olet varmaan jo hakemassa).
Huomaan, että metallilevyjä on tullut tänä vuonna kuunneltua paljon. Kokonaisuutena en pidä tätä minään loistavana levyvuotena, ainakaan itselleni. Olen kuunnellut paljon enemmän vanhoja kuin uusia levyjä tänä vuonna, musiikillista pappailua siis.
Parhaiden levyjen listalle oli kuitenkin tunkua, vaikken uskokaan näiden jäävän klassikkotasolle, kahden kärkeä lukuunottamatta.
No niin, tämä on ykkönen, ei sille voi mitään. Jotenkin ilmeistä rankata suosikkibändin uusi levy ykköseksi, mutta Deftones vain osuu niin jumalattoman lujaa. Jos miettii, että Deftones-kaanoniin kuuluu ensimmäiset kolme levyä, bändi on tehnyt kahdella uusimmalla albumillaan hämmentävän tempun ja sekoittanut jo sementoitua järjestystä. Koi No Yokan on vielä parempi levy kuin Diamond Eyes. Kirjoitin siitä pitkähkön arvostelun.
2. Silversun Pickups – Neck of the
Woods
Tämä on sikälikin tärkeä levy, että se sai minut rakastumaan Silversun Pickupsiin täysin. Aiempia levyjä en ole edes kokonaan kuunnellut, ja se vähä mitä olen kuullut herätti vain kursorista kiinnostusta. Ihan mielenkiintoinen soundi, mutta ei nyt sitten kuitenkaan. Siksi oli mahtavaa huomata kuuntelevansa Neck of the Woodsia repeatilla. Eikä se vain kulu. Kun nyt luen toukokuussa kirjoittamani arvostelun huomaan, ettei levy lyönyt suorilta ällikällä, mutta joulukuussa voi todeta, että se on eniten kuuntelemani levy tänä vuonna. Arvostelu täällä.
Arvostelun lukeminen on muuten hyvä osoitus siitä, miten levyarviot joutuu yleensä kirjoittamaan liian pian, tai miten mielipide voi muuttua - tosin tässä tapauksessa posiitiivisesta SUPERpositiiviseen. Anna Puun levyn arvostelin hetki sitten tässä blogissa (tai pikemminkin vertasin sitä Laura Närhen levyyn), ja vaikka Antaudun kuulostaa edelleenkin vähän liian vähäeleiseltä, kappaleet ovat ottaneet kiinni, vahvasti.
No, tämä sivuasiana.
3. The XX – Coexist
Tavallaan ärsyttävää valita tämä levy kolmospaikalle, mutta vaikka ÄksÄks toisintaa ekan levynsä taian, se ansaitsee kiitosta. Toisintaminen oli ehkä vähän rumasti sanottu, he nimittäin JALOSTIVAT itsensä vielä uudelle tasolle. Vielä vähemmän soittoa, vielä syvempi tunnelma, vielä parempia biisejä. Mutta ei Coexist aiheuta silti yhtä suurta riemua kuin debyytti, koska se on tehty jo. Loistava levy yhtä kaikki. Arvionkin olen kirjoittanut.
4. Fatboy – Love Creole
Fatboyn uutukaista en ole blogissa esitellyt koska kirjoitin siitä Rumbaan. Heidän edellinen levynsä Overdrive oli vuoden 2010 iloisimpia yllätyksiä. Rockabillyä minulle. Superhienoja biisejä, väkivahvaa tunnelman hallintaa ja rakkautta musiikkiin.
Love Creole on vähän samanlainen levy kuin kolmossijalla noteerattu Coexistkin. Periaatteessa samaa mitä bändi on tehnyt aiemminkin, mutta silti sitä jaksaa kuunnella - paljon.
5. Richard Hawley – Standing At the
Sky's Edge
Oli ehkä jopa noloa että tutustuin Hawleyyn vasta nyt, vaikka ALAN IHMISILLE hän on ilmeisesti tuttu jo pitkän ajan päästä. Jonkin verran ohimennen kuullut jotain hänen vanhempia tuotoksiaan, mutta kun tämä tuli, ymmärsin ukon nerouden.
6. Burzum – Umskiptar
Täytyy ihailla Norjan paskanatsi Varg Vikernesin työn jälkeä vankilasta vapautumisen jälkeen. Kolme vuotta, kolme levyä (jotka ilmestyvät puolisalaa, onneksi myös Spotifyyn).
Umskiptar ei sekään (tässähän on kaava, rakastin tänä vuonna levyjä, jotka eivät periaatteessa luoneet mitään uutta, mutta jotka olivat "vain" laadukkaita) uudista Burzumia, ainakaan jos sitä vertaa edellisvuosien hienoihin Belusiin ja Falleniin. Varg-setä lukee Valhalla-teemaista valkoista ylivaltaansa lämpimän alkukantaisen melodiamaailman päälle, joka on tulkittu vähäeleisen bläkkiksen kielellä.
Kestää toistuvaa kuuntelua, pimeällä lenkkipolulla jopa liian ahdistava/pelottava levy.
7. Gojira – L'enfant Sauvage
Ranskalaista metallia, jota kävin väijymässä Nosturissakin (vaikka bändi aloittikin myöhässä Venäjän rajalla tapahtuneesta viivästyksestä johtuen). Tässäkin tarinassa luku "diggasin kyllä aiemmista levyistä, mutta en ollenkaan näin paljoa". Myös yksi vuoden kuunnelluimmista levyistä. Hieno kädenojennus teknisen metallin suosta kohti kuuntelunautintoa.
8. Anathema – Weather Systems
Kyllä, tämänvuotisen parhaat levyt -listaukseni teema on selvästi "bändi joka hioo laadukasta kaavaansa vielä paremmaksi". Anathema tekee edelleen vahvasti tunnelmaan nojaavaa musiikkia, jota ei voi kutsua metalliksi, mutta jonka kutsuminen rokiksi olisi jotenkin kornia. Tällä levyllä naislaulaja tekee parhaansa pilatakseen kokonaisuuden, mutta vahvuudet ovat suurempia kuin heikkoudet.
Tästä ei ole blogiarviota!
9. Dirty Projectors – Swing Lo
Magellan
New Yorkin osavaltiosta kotoisin oleva "kokeileva indierock-bändi" voisi tarkoittaa kammottavaa kikkailua, mutta Dirty Projectors ojentaa kuudennella albumillaan kätensä jopa Espooseen asti. Minä tartuin ojennettuun raajaan ja nautin tästä levystä, jopa yllätyksenä itselleni. Gun Has No Trigger oli ilmeisesti jonkinlainen indie-pikkuhitti, mutta minulle rakkaimmaksi on muodostunut albumin avausraita Offspring Are Blank.
Levyssä on myös tenhoava kansi, jossa bändin johtokaksikko juttelee naapurinsa kanssa.
10. Anaal Nathrakh - Vanitas
Brittiläinen projektibändi, jonka kaava on purkittaa aggressiivisinta death-black metallia, ja yhdistää siihen laulettuja kertosäkeitä. Osoittanut toimivuutensa jo aiemminkin, mutta Vanitas vain parantaa.
Bändin konseptiin kuuluu myös vahvasti "hauskasti brutaalit" biisinnimet. Tällä levyllä "singlelle" on säästetty paras nimi: Of Fire and Fucking Pigs. Kyllä paukkuu. Loistava erityisesti sellaisina työpäivinä, kun on paljon töitä ja olet tekemässä niitä yksin.
Etätyöpäivinä olen tosin todennut, että jackrussellinterrieri Ringo pelkää tätä levyä. Ehkä syytäkin.
