Ensikosketukseni Emily St. John Mandeliin oli viime vuonna luettu Glass Hotel, jota pidin juonellisesti liian näppäränä, mutta joka kuitenkin herätti ajatuksia. Sitten minulle suositeltiin Rauha Kyyrön 40-vuotissynttäreillä TV-sarjaa nimeltä Station Eleven, johon rakastuin päätäpahkaa. Vasta sarjan loputtua minulle selvisi, että se perustui St. John Mandelin romaaniin, joka oli ollut Booker-ehdokkaanakin. Välittömästi ajatukseni Glass Hotelista muuttuivat, siinä oli pakko olla jotain mitä en vain tajunnut! Kun kerran sama kirjailija on kynäillyt Stationin! Tosin kuulin myös, että sarja saattaa (kerrankin) olla parempi kuin kirja.
"Sometimes you don’t know you’re going to throw a grenade until you’ve already pulled the pin."
Joka tapauksessa kun St. John Mandelin uusi romaani ilmestyi, tiesin heti että minun on luettava se. Ja sanon jo tässä vaiheessa, että onneksi luin myös Glass Hotelin, koska kirjojen tapahtumat linkittyvät osin toisiinsa, vaikkei Glass Hotelin lukeminen Sea of Tranquilitya ymmärtääkseen olekaan välttämätöntä. Kuitenkin Glass Hotelin päähenkilö Vincent on osaltaan tärkeässä roolissa myös tässä uudessa kirjassa, vaikkei hän sivumäärällisesti kovin usein esiinnykään.
Lähtökohtaisesti Sea of Tranquility edustaa nykykirjallisuuden lajia josta en hirveästi välitä: Ajassa ja paikassa hyppivää monsteria jonka langat jossain kohtaa yhdistyvät. David Mitchellin Cloud Atlas on tästä ehkä rasittavin esimerkki. Jo Glass Hotelin kohdalla valittelin aikahyppyjä, vaikka ne tehtiin vain muutaman vuoden spektrillä. Nyt mennään reippaasti 1900-luvun alusta 2100-luvulle. Mutta onneksi eri aikakausia yhdistävät säikeet eivät ole romaanin pääpointti.
Lähinnä tämä taitaa olla kirja pandemiasta, tai siitä miten eri tahtiin aika kulkee erilaisissa olosuhteissa – kuten nyt sitten vaikka pandemian aikana. Toinen iso teema on teknologia ja sen orjuuttava vaikutus. Kolmas teema voisi olla vaikka siirtolaisuus, vieraus uudessa paikassa, sopeutuminen uusiin olosuhteisiin.
Sea of Tranquility koostuu neljästä erilaisesta aikatasosta, joita kaikkia yhdistää näiden välille avautuva silta, jonka muun muassa Glass Hotelin Vincent on lapsena videokamerallaan tallentanut. Ensin käydään jokaisen tason tapahtumat läpi kronologisesti. 1900-luvun alun Kanadassa seikkaileva brittiläinen aatelisperheen outcast-poika on kiehtova hahmo. Sitten vieraillaan Glass Hotelin nykyajassa 2010-luvulla, sitten 2000-sataluvun loppupuolella kuussa asuvan kirjailijan kirjakiertueella joka keskeytyy vakavan pandemian takia. Lopuksi päästään 2100-luvulle, kuusta käsin operoivaan aikajanoja valvovaan virastoon, joka on kuin The Office -versio Marvelin Loki-sarjassa nähdystä vastaavasta virastosta (tai hiukan samantyyppinen kuin Umbrella Academy -sarjan aikajanavirasto, kyseinen toimielin on suosittu aihe populaarikulttuurissa).
"(We were still thinking in terms of getting work done. The most shocking thing in retrospect was the degree to which all of us completely missed the point.)"
St. John Mandel ei kuitenkaan tyydy vain setvimään sotkuisia aikajanoja suoriksi ja avaamaan näitä yhdistäviä tapahtumia. Juonirakennelman tuttuus saa päinvastoin epäilemään onko tuttuudessa joku pointti. Mandeli pelaa meitä! Tai minua ainakin. Kun mietin Station Eleveniä niin yhtäläistä tämän romaanin kanssa on tietysti apokalyptinen kulkutauti, mutta myös elämä eristyksissä muusta maailmasta, yksinäisyyden lohdullisuus. Hänen hahmonsa ovat usein yksineläjiä joita olosuhteiden aiheuttama eristäytyminen ei haittaa, tosin laitteiden ja teknologian armoille heittäytyminen aiheuttaa yksinäisyyttä myös. Tietynlainen vierauden kokemus vaikuttaa olevan myös St. John Mandelin lempiteemoja.
"I think, as a species, we have a desire to believe that we’re living at the climax of the story. It’s a kind of narcissism. We want to believe that we’re uniquely important, that we’re living at the end of history, that now, after all these millennia of false alarms, now is finally the worst that it’s ever been, that finally we have reached the end of the world.”
Laitteista ja teknologiasta St John Mandel ei saarnaa, mutta osuvalla tavalla kuun asuinyhteisön päivänvaloa säätelevän koneiston rikkoutuminen ja korjaamisen kalleus aiheuttavat sen, että kyseisessä kuplassa taivas on aina musta. Paikkaa aletaan kutsua Night Cityksi.
Välttelen juonipaljastuksia joten tyydyn sanomaan että myös romaanin lopussa päähenkilö löytää rauhan, oman hiljaisuuden merensä, vaikkei kuusta kylläkään. Tämän sanottuani ymmärrän, että romaanissa on kyse myös ennalta määrättyjen tehtävien ja odotusten paineesta. Aatelispojasta ei ollut jatkamaan kolonialistista perheperinnettä, aikaviraston työntekijä ei kykene vastaamaan odotuksiin, romaanikirjailija (tässä taidetaan olla lähimpänä Emily St. John Mandelia) ei viihdy kirjakiertueilla puhumassa kirjastaan muille.
Myöskin päätös käsitellä pandemiaa sata vuotta tulevaisuudessa toimii varmasti paremmin kuin koronan käsittely pandemian vielä jyllätessä. Koronafiktiota on varmasti luvassa aivan liikaa, mutta tämä koronafiktio palkitsi ja vankisti orastavaa St. John Mandel -fanitustani. Suosittelen siis erittäin lämpimästi, mutta kannattaa kuitenkin lukea Glass Hotel ensin.
