Taylor Swift on ihq, siitä ei pääse mihinkään. Nuori, lahjakas säveltäjä, upporikas, fiksu ja hyvin tietoinen musiikkimaailman rakenteista.

Minä ihastuin Tayloriin vasta edellislevyllä Red, ja vielä tarkemmin sillä hetkellä kun kuulin levyn ensisinglen We Are Never Ever Getting Back Together. Red-levy on kelpo, mutta ei se ole houkuttanut kuuntelemaan enää aikoihin.

Tyypillinen pop-levy siis: Muutama loistobiisi, mutta kokonaisuutena joko tylsä, hajanainen tai biisimateriaalin puolesta hieman ontuva. Redin tapauksessa hajanaisuus on ehkä paras termi, sillä sävellyksiä Taylorin levyiltä kyllä löytyy. Aina.

Tämä on Swiftin ensimmäinen puhdasverinen pop-levy - tai niin hän ainakin itse esittänyt. Minusta kantria löytyi Rediltäkin enää mausteena. Mutta jos popin ymmärtää kevyenä konesoundina, on 1989 totisesti juuri sitä.

Nimensä levy on saanut Swiftin syntymävuodelta (kelatkaa...), mutta sillä viitataan myös kasarin loppupuolen musiikkiin, josta Taylor kertoo saaneensa innoitusta. Levyn yhtenäisyyttä lisää myös Taylorin tunnustuksellinen esipuhe, jossa hän kertoo siitä, että ihmiset muuttuvat; hänkin on muuttunut muun muassa muuttamalla New Yorkiin (jonka ei koskaan uskonut tapahtuvan), rakastumalla ja pettymällä sekä tekemällä ei-kantria sisältävän levyn, joka on myös hyvin henkilökohtainen. "These songs were once about my life. They are now about yours" on hyvä kiteytys siitä, mitä biiseille tapahtuu kun ne vapautuvat ihmisten kuunneltaviksi.

1989 alkaa New Yorkiin muuttamisesta. Welcome To New York on vilpittömän oloinen tarina nuoren naisen sukelluksesta maailman hienoimman kaupungin sykkeeseen. Parasta antia levyllä ovat kuitenkin rakkaudesta ja sen menettämisestä kertovat laulut. Ikuisia totuuksia pop-musassa, mutta näin se on. Taylorilla oli sutinaa ainakin Ed Sheeranin kanssa, mutta ei niillä henkilöillä tai tarinoiden todenperäisyyksillä oikeastaan ole väliä: Minut tämän levyn parissa pitävät Out of the Woods, All You Had To Do Was Stay (levyn paras biisi), This Love ja Clean.

Sitten on tietysti Shake It Offin, Blank Spacen tai Bad Bloodin tyylisiä tyylipuhtaita pop-hittejä.

Ehkä siksi, kun kuuntelen ja teen työkseni hittiradiota, en jaksa levyiltä kuunnella pop-hittejä. Tai ainakaan niitä singlemäisimpiä vetoja. Ne ovat aina niin turboahdettuja ja jokaiselta sekunniltaan mietittyjä. Ja niin niiden pitääkin olla, että niitä kestää soittaa 1000 kertaa radiossa. Mutta levyltä haluan mielummin vaikka Imogen Heapin ja Taylorin yhdessä säveltämän Cleanin.

Säveltäjälista on melkoinen dream team. Max Martin on Taylorin kanssa tuottanut levyn, ja Martinilla on myös sävellyskrediittejä useammassa biisissä. Taylor on osallistunut jokaisen biisin säveltämiseen, kumppaneinaan Imogen Heapin lisäksi Fun.:in kultakynä Jack Antonoff, OneRepublicin Ryan Tedder ja Shellback.

Lopulta minun korvaani tämän levyn suurin vika on amerikkalaisten jättituotantojen helmasynti, eli rosottomuus. Sävellykset ovat upeita, Taylor vuodattaa meille sieluaan ja vankistaa asemaansa symppiksimpänä ja mahtavimpana tyyppinä poppareiden kipuilevassa ja kriiseilevässä joukossa, mutta SILTI jään toivomaan vielä jotain. Jotain virhettä. Se inhimillistäisi nuoren naisen sinänsä onnistuneesti vangittua kamppailua elämän pyörteissä. Olisiko se kuva liian täydellinen? Jopa käsikirjoitusmainen? Siitä puuttuu joku ruma yksityiskohta, tai joku hävettävä asia itsessä jota ei halua kaikille näyttää.

Toisaalta olisi hölmöä toivoa tältä levyltä virhettä. Taylor on tiennyt mitä tekee jo 14-vuotiaasta alkaen. Tätä levyä myytiin Jenkeissä 1,23 miljoonaa kappaletta EKALLA VIIKOLLA. Tänä vuonna kukaan muu ei ole käsittääkseni (ja nyt Markus Hildén korjaa) myynyt Jenkeissä edes platinaa (eli milliä), ja nyt Taylor veti tuollaiset luvut tiskiin.

Levy ei ole #muuten saatavilla streaming-palveluissa, liekö siinä syy kovaan levymyyntiin, vai olisiko sitä myyty vielä enemmän jos Spotify-kuuntelukin olisi sallittu.

Lopputulos: LIIAN hyvin tehty levy. Liian virheetön. Ekoja levyjä olen kuunnellut vain sieltä täältä, joten Rediin verrattuna tämä on kyllä heittämällä parempi. Naapurintyttö-fiilis on vaikeata säilyttää luontevasti kun on USA:n suosituimpia (ellei suosituin) naisartisteja.