Olen katsonut tänä syksynä yhtä vaille (Samulin jakso jäi välistä, olin jossain) kaikki Vain elämää -jaksot. Olen toki kelannut päiväaktiviteettien ohi, enkä lähellekään kaikista musiikkiesityksistäkään ole nauttinut, MUTTA hyvää ja nautittavaa musiikkiviihdettä ohjelma on joka tapauksessa tarjonnut.

Harvinaista. Ei camp-kulmaa (kts. We Want More tai UMK), ei paskuudelle naureskelua (kts. Voice of Finlandin ekat jaksot tai koko Idols), vaan aidosti mielenkiintoista musiikkiviihdettä televisiossa.

En aio tässä tehdä mitään yhteenvetoa kaudesta. Aion kirjoittaa oodin, ylistyslaulun, tajuatteko-miten-upea-artisti-muistutuksen Paula Vesalasta.

Vaikka Toni Wirtanen ja osin Jenni ja Elakin lämmittivät sydäntäni Vain elämää -ohjelmassa, Paula Vesala aiheutti sellaista outoa tarvetta palvoa ihmistä, joka ei ole minulle aivan jokapäiväistä. Kyllähän minä fanitan ja innostun musiikista jatkuvasti, kuten tämän blogin lukijat ovat ehkä huomanneetkin, mutta Paulan (tai ohjelman koodikielessä Paula Veen) edesottamukset televisiossa aiheuttivat tarvetta kertoa kaikille miten hienoa hänen esityksiään oli katsella.

Olen toki kova PMMP-fani, ei siinä mitään. Toisaalta Paula Vesalan mieltää varmasti vielä pitkään sen mahtavan bändin osana, mutta silti tuntuu, että hän on tosi-tv-ohjelman kautta päässyt todella loistamaan. Loogista se kai on, sooloartistina kaikki huomio kiinnittyy häneen.

Ujostelenko nyt vähän asiaan menemistä?

Minä siis PALVON aivan HELVETISTI niitä Paulan vetoja Vain elämää -ohjelmassa. NIIN kuulas ääni, ja äänessä sellaista ikivanhaa viisautta. "Vanha sielu", joku sanoisi. Ja se maailmantuska joka häntä painaa. Tai ehkä suru vetää häntä puoleensa. Ja miten hän hämmentyy kun muut kommentoivat hänen tekstiensä surua. Mutta jos osaa tulkita surua noin hyvin, sitä ei pidä hävetä.

Eikä edes mennä musikaalisuuteen. Tai siis mennään. Kaikista lauluista hän oli ottanut duunikseen etsiä jotain uutta. Ja vähän kuin vahingossa tuli räpänneeksi Sorilla paremmin kuin kukaan suomalainen nainen tätä ennen. Ihan tuosta noin vaan. Apulantaan Nine Inch Nails -sovitus, ilman Leri Leskisen taitavaa mutta siitä syystä aavistuksen liian särmätöntä bändiä.

Nyt jännittää se tuleva soololevy. Odotukset ovat tällä hetkellä niin kammottavan korkealla, että pitäisi päästä kuulemaan edes joku näyte, että tietäisi mihin suuntaan hän on lähtenyt.

Toivon sellaista puolimallin ratkaisua, jossa ei oltaisi menty liian artsuun suuntaan (ei mitään kansanmusiikkisoittimia, korkeintaan viulu), muttei toisaalta tehty liian varman päälle pelattua "hittilevyä" - siis sellaista joka vaikuttaa neukkarissa hitiltä, mutta musiikkina tylsältä. No, DJPP:n levymerkillä on varmasti tarjolla sitä kuuluisaa taiteellista vapautta, joten liialliseen varman päälle pelaamiseen tuskin sorrutaan.

En osaa tarkalleen arvioida paljonko palvontaani vaikuttaa taiteilija Vesalan ulkonäkö, joka sekin on ns. kondiksessa. Mutta lähinnä kuitenkin tuo ääni. Hän on kuin minulle räätälöity artisti. Kuulaasti surullisista asioista laulava nainen! Tämä on "my alley"! Huh.

Niin, se oodi. Wikipedian mukaan oodi on "lyyrinen runo", joten tässä tulee.

Perjantai-iltaisin keskustelet töllössä, et ole liian suulas/
mut kun lavalle nouset, ajan pysäyttää ääni jumalainen ja kuulas
Parhaillaan levyä pykäät, malta se käsistäs päästää/
ryhdyn nimittäin deluxe-vinyyliä varten nyt jo massia säästään