Voihan Robotti Ruttu!

Luulin jo hetken, että tämä levy on menetetty tapaus. Ennakkoon kuuntelemani Now We Die ja Killers & Kings kuulostivat erillisinä biiseinä ihan ok:lta, ei sen enemmältä, ja kun ekan kerran pyöräytin koko levyn läpi, se oli jotenkin muodoton möhkäle.

Möhkäle se kyllä on, sillä 12 massiivista thrash metal -eeposta uuvuttaa aluksi uutterankin kuuntelijan, mutta onneksi Soundista lukemani viiden tähden arvostelu rohkaisi takaisin levyn pariin. Kirjoitin muuten hetki sitten Machine Headin Robb Flynnin ajatuksia Facebook-faneista.

Machine Headin Burn My Eyes ja More Things Change olivat minulle lukiossa valtavan tärkeitä levyjä, ja Burning Red on myös kova. Sitten pidinkin MH-paastoa aina edellislevy Unto the Locustiin asti. Unto Heinäsirkka.

Machine Head on laulaja-kitaristi-biisintekijä Robb Flynniä vaihtanut miehistönsä täysin verrattuna siihen bändiin josta lukiossa diggasin. Musiikkityyli on muuttunut myös, lyhyemmästä ja aggressiivisemmasta muodosta massiivisiin thrash-eepoksiin. Niin paljoa tyyli ei kuitenkaan ole muuttunut, etteikö olisi selvää, että Machine Head on nimenomaan Robb Flynnin bändi.

En ole seurannut kirjoittelua bändistä, joten en tiedä miksi basisti Adam Duce lähti, mutta olin jotenkin ajatellut että hän olisi Flynnin aisaparin katkeraan loppuun asti. Luultavasti Robbin kanssa ei ole kovin helppo olla samassa bändissä. (No nyt luin Wikipediaa, Duce sai potkut viime vuonna, Flynnin kanssa erimielisyyksiä, perusti kuitenkin bändin tämän kanssa vuonna 1991, haastanut Flynnin myöhemmin oikeuteen Machine Head -nimen käytöstä).

ENIHUU.

Alkukankeuksien ja starttivaikeuksien jälkeen Bloodstone & Diamonds on osoittautunut todella hyväksi levyksi. Se yhdistää Unto the Locustilla nähdyn korniuden rajalla tarkasti tasapainoilevan mahtipontisuuden alkuaikojen tarttuvaan runttaukseen - JOS nyt näin ylimalkaista kuvausta kaipaatte.

Oikeasti merkitystä on sillä, että biisit ovat hemmetin hyviä, ja että bändi paiskoo ne menemään kovalla intensiteetillä. Jotenkin Flynn on opettanut uusitun yhtyeensä (tai soittoniekat ovat opetelleet) soittamaan machineheadisti, sillä kyllä tästä tekijänsä tunnistaa.

Biiseihin.

Oikeastaan koko levy lähti purkautumaan Game Over -biisin kautta. Se voisi löytyä Burning Rediltä, mutta siinä on Blackeningin raskautta ja Burn My Eyesin iskevyyttä. Ja miksi vitussa minä koko ajan vertailen näitä biisejä bändin muiden levyjen biiseihin?

No ihan sama, Game Over erottaa Machine Headin muista rässibändeistä. Flynnin sanoitus ja sen syljentä on henkilökohtaista ja tunnustuksellista. Päiväkirjamaista tilitystä, ennemmin singer-songwriter-piireistä tuttua. Mutta hän on sovittanut kiukunpurkauksensa jumalaisella riffilä varustetuksi tarttuvaksi metallibiisiksi.

Kun jatkaa kuuntelua, huippuja tulee paljon lisää. Take Me Through the Fire, Beneath the Silt ja Night of Long Knives ovat tyypillisempää 2010-luvun Machine Headia - moniosaisia rakenteita, hyviä riffejä ja yleistä massiivisuutta.

Imaginal Cells, On Comes the Flood ja Eyes of the Dead tomivat myös lujaa, kuten pienen ujostelun jälkeen singlebiisi Killers & Kingskin.

Ghosts Will Haunt My Bones ja Now We Die jäävät levyn huonoimmistoksi, mutta tärkeintä tässä levyssä on se, että Flynn on edelleen ilmaisuvoimainen ja sävellyskykyinen. Ei tietoakaan väsymyksestä.

Paras mittari onnistumiselle on se, että minun tekee mieli tätä kuunnellessani liikuttaa nyrkkiäni musiikin tahdissa, tai vaihtoehtoisesti ilmakitaroida jotain riffiä. Ja huutaa mukana, tietysti. Mukanalaulettava metalli on parasta.