Kerrankin olen MELKEIN ajan hermolla lukuhommissa. Tämä Luminaries (suomennettu nimellä Valontuojat) nimittäin ilmestyi viime vuonna.
Oikeastaan ilmestymisestä lähtien Amazonin Kindle Storen suosittelualgoritmi on tyrkyttänyt sitä minulle, mutta vasta pari kuukautta sitten ryhdyin toimeen, kun tarpeeksi moni kirjaa suositteli.
Nyt kun muistelen, niin tällaisista "tapausromaaneista" luin ilmestymispäivän tienoilla viimeksi Donna Tarttin Goldfinchin, joka oli todella hieno.
Luminariesin on kirjoittanut vuonna 1985 syntynyt Eleanor Catton. Tulee niin mitätön olo, kun nuoriso kirjoittaa isoja kirjoja.
Olin lukenut Luminariesin tiiserikuvauksen Kindle Storesta monta kertaa, mutta jotenkaan se ei tuntunut houkuttelevalta. Sitten monen vertaissuosittelun jälkeen Hesarin kriitikkokin kiitteli kirjan perusteltua pituutta, vaikka tiesi itsekin, että lyhyessä muodossa on taikaa.
Siksi olinkin yllättynyt, kun Luminariesin pituus (834 sivua) EI tuntunut minusta perustellulta. Ja minä yleensä rakastan pitkiä romaaneja! Kirjassa on rakenne, jonka selittäminen menee sen verran vaikeaksi, että lukekaa se mielummin niin tiedätte mistä on kyse. Luminaries ei ole "vaikea" tai hitaasti luettava kirja, mutta pituus on jotenkin perusteltu ympyrää kulkevalla rakenteella.
Kirja sijoittuu Uuteen-Seelantiin 1800-luvun lopulle kultaryntäyksen aikoihin. Suurimman osan ajasta ollaan Hokitika-nimisessä taajamassa ja sen ympäristössä. Kirja alkaa, kun Walter Moody -niminen mies saapuu kaupunkiin. Hän pakenee menneisyyttään ja yrittää samalla löytää sen, ja sattuu vahingossa mukaan 12 miehen neuvonpitoon, jossa pyritään selvittämään paikkakunnalla sattuneita rikoksia.
** Tästä eteenpäin puhun kirjan rakenteesta, joka saattaa tuntua spoilerilta, vaikken juonenkäänteitä paljastakaan **
Kirja sai Booker-palkinnon varmaankin paljolti siksi, että sen rakenne NIVOUTUU horoskooppimerkkien ja taivaankappaleiden ympärille. Kaikkien alun neuvostossa olleiden miesten horoskooppimerkkien mukaan on nimetty omat luvut, minkä jälkeen Catton pyörittää eri taivaankappaleita ja niihin sopivia ihmisiä.
Jokaisen luvun alussa on pätkä tekstiä kursiivilla, jossa kerrotaan luvun sisältö. Kirjan alkupuolella nämä kuvaukset ovat lyhyitä, lauseen tai parin mittaisia tiivistelmiä, mutta lopussa ne muuttuvat pidemmiksi kuin itse luvun sisältö.
Koen, että Catton on myös halunnut kokeilla "wheel of fortunen" (ennustaja Lydia Wells pyörittää sitä) lailla pyörivää rakennetta, jossa tapahtumiin palataan toistuvissa katkelmissa, ja vasta lopussa päästään loppuun, joka on tietysti tavallaan alku, ainakin valaistuneille.
Tavallaan tämä toimii, mutta kieli ei ole mitenkään kummoista, korkeintaan riittävää. Pitkistä pohjustuksista huolimatta tarinakaan ei riitä kantamaan kokeilevan rakenteen koettelemuksia. Tuntuu pikemminkin siltä, että lukijan pitäisi jotenkin janota puuttuvia tarinanpätkiä, joita onnenpyörä pala palalta paljastaa, mutta itse ainakin rupesin 500 sivun jälkeen odottelemaan loppua - en varsinaisesti jännittämään mitä tässä vielä tapahtuu. Inhoan loppunostatuksiin perustuvia kirjoja.
Loppusivuilla Catton pääsee vauhtiin, ja lausekin lentää (vaikka kirja oli pitkä, Kindlen lainauspankkiin ei kertynyt kuin muutama pätkä), mutta jos kirja olisi ollut tiivis 200 sivua, olisi lopun lento innostanut enemmän.
Kirjan maailma on imevä, ja tutustuin siihen mielellään. Ei pääse lempikirjojeni joukkoon kuitenkaan.
Jäiköhän minulta tästä jotain tajuamatta? Staines ja Wetherell olivat ne Luminariesit, eikö niin (he ovat aurinko ja kuu noiden lukujen mukaan, tai molemmat ovat molempia)? Mutta mitä sitten? En pelkää sitä, etten tajunnut.
