Minä olen siinä mielessä ennalta-arvatta ja tylsä musadiggari, että minusta Foo Fightersin kaksi parasta levyä ovat heidän kaksi ensimmäistä levyään. Ensimmäinen demo oli paras.  Pitäisikin oikeastaan kirjoittaa debyytistä Levyhyllyn aarteita -sarjaani. 

Näiden kahden levyn lisäksi Foo Fighters on julkaissut hyviä, mukiinmeneviä, tylsiä ja liikaa yrittäviä levyjä.

Heidän edellinen levynsä Wasting Light yritti liikaa. Maailman suurimpien rockbändien liigaan kuuluva bändi yritti yhtä rockin suurista tarinoista - paluu juurille. Levy äänitettiin jossain autotallissa pelkillä analogilaitteilla, ja sävy oli Echoes, Silence, Patience & Grace ja In Your Honor -levyjen pöhöttyneen rockin jälkeen ripeämpää ja raskaampaa.

Mutta mailaa puristettiin liikaa, ja lopputuloksena oli bändin heikoin albumi.

Sonic Highways on parempi levy kuin Wasting Light, muttei silti kovin hyvä. Vähän hyvä. Osin hyvä.

Ensinnäkin bändi on irtonaisempi kuin aikoihin. 2000-luvulla omaksuttu mammuttitauti ja turvallisuudenkaipuinen stadionrock on saanut väistyä irtonaisemman ilmaisun tieltä, mikä kuuluu parhaimmillaan Colour and the Shapen mieleen tuovissa powerpop-sävyissä (What Did I Do/God As My Witness).

Tässä arvostelussa ei ole tarvis kiinnittää huomiota parin jakson perusteella mainioon Sonic Highways -tv-sarjaan, sillä levyn biisit eivät kuulosta leimallisesti alkuunkaan niiltä kaupungeilta jossa ne on nauhoitettu. Esimerkiksi eilen nähdyssä Austin-jaksossa esiintyneen Gary Clark Jr:n kitarointi on mainitulla What Did I Do/God As My Witnessillä onnistuttu piilottamaan täysin Foon turvarockin alle. Voi siis sanoa, että tv-sarja on mielenkiintoista musiikkihistoriaa ja tehokasta promoa tälle levylle, muuta yhteyttä levyyn ei ole.

Levyä kuunnellessa on pakko hyväksyä, että Foo Fightersien rehevin luomiskausi on ohitse. On hienoa, että bändi saa aikaan edelleen kelpoja levyjä, mutta ensimmäisen neljän levyn luomisvoima on muisto vain.

Pahiten tämä korostuu rankemmissa biiseissä. Dave Grohl huutaa kuin syötävä, mutta mitään raivon tapaistakaan ei menosta välity.

Olisihan se tavallaan epärealistista ajatella, että hänessä raivoa vielä olisi. Hänen uransa on jo nyt uskomaton: Aikansa vaikutusvaltaisimman bändin rumpali perustaa oman bändin, jonka ensimmäisellä levyllä soittaa kaiken. Sitten Grohlista tuli jo toistamiseen maailman isoimman rockbändin jäsen. Uskomaton ura.

Mutta nyt se ura on vaiheessa, jossa voi nautiskella menneistä onnistumisista. Katalogi riittää mittaviin kiertueisiin, ja muutama uusi biisikin on mukava vetää. Vaikka Feast or Famine.

Ehkä harmittavinta Foo Fightersin nykytilanteessa on, että he ajattelevat edelleen kuuluvansa uutta luovien ja elinvoimaisten rock-bändien joukkoon. Vaikkapa Sunrise Avenuen tarina on siksi uskottavampi, että he keskittyvät tekemään tarttuvia biisejä Bon Jovia ihaillen, kuin että he otsa hiessä yrittäisivät luoda jotain merkittävää levyä vielä siinä vaiheessa, kun heidän bändinsä musiikki on espoolaisissa autoissa (Taas espoolaiset ja autot -vertaus. Koittakaa kestää.) siirtynyt samaan levypinoon Iron Maidenin, Metallican ja Volbeatin kaltaisten turvarock-yhtyeiden kanssa.

No recess.

Yritin kovasti löytää jotain nasevaa Nirvana-lainausta, ja tuo oli parasta mihin pystyin.

Sonic Highways on armollisen pituinen. Kahdeksan biisin joukossa on kuitenkin kolme tylsää ja mitäänsanomatonta biisiä (Outside, In the Clear ja Subterranean) ja yksi ärsyttävä biisi (Congregation), sekä tietysti tyhjänhuutamiseksi lopulta menevä Something From Nothing (hyvä melodia) joten osumaprosentti ei ole riittävä.

Paras biisi on jo monesti mainittu What Did I Do/God As My Witness -tupla, Feast and the Famine rivakka ja hyvin päähän jäävä ja I Am a River alkukankeudesta huolimatta lentoon lähtevä lopputunnelmointi.

Haastattelujen perusteella haluaisin olla Dave Grohlin ystävä ja hengata bändin kanssa, mutta tämä levy ei silti jää historiaan.