Pakko käväistä aluksi sen verran metatasolla, että kerron missä tätä blogia kirjoitan. Aiemmin kotisohvasta poikkeavia kirjoituslokaatioita ovat olleet muun muassa hotellihuone, lentokone, lentokenttä ja juna, mutta tämä Tapiolan uimahallin katsomo taitaa olla eksentrisin paikka tähän mennessä.

Jukka Nousiaisen Huonoa seuraa tulee juhlimaan tänä vuonna monen kriitikkolistan kärjessä. Omallakin listallani se on kymmenen parhaan kotimaisen levyn joukossa tänä vuonna, muttei kuitenkaan mitalisijoilla.

Jukka Nousiainen tunnetaan tätä ennen lähinnä Räjäyttäjät-yhtyeestä, joka on julkaissut monta levyä joista en ole pitänyt. Kaikki sanovat, että Räjäyttäjät pitäisi nähdä livenä, mutta en ole vielä päässyt heidän keikoilleen. Levyltä Räjäyttäjät on minusta tyhjänä kalisevaa Hurriganes-ränttätänttää, jota en jaksa sitten yhtään. En näet pidä Hurriganesista.

Siksi en pitänyt kiirettä tämän levyn kanssa. Ajattelin, että se oli enemmän tai vähemmän samaa kamaa kuin "pääbändi". Minua kuitenkin huvitti suuresti taustatarina, jossa Nousiainen pyysi Kanarian saarilta käsin rahaa paluulippuun, ja lupasi tehdä levyn jos pääsee takaisin Suomeen. Hän teki tämän levyn.

Huonoa seuraa -levyssä parasta on se, miten Nousiainen on saanut sen kuulostamaan itseltään. Tai en minä tiedä onko tämän levyn ytimessä Jukka Nousiainen, mutta jotain tunnistettavaa ja kiteytettyä siellä on.

Levy on äänitetty ilmeisesti tahallaan suttuisesti, mikä vituttaa paikoin, mutta suurimmassa osassa biisejä toimii loistavan perusteltuna ratkaisuna. Siistin kuuloisena ja Happoradio-kompressoituna Nousiaisen sielu olisi luultavasti jäänyt levylle tallentumatta. Minä muuten pidän Happoradiosta, mutta kaikkeen musiikkiin heidän tuotantotapansa ei sovi.

Parhaimmillaan Nousiainen on silloin, kun hän ei "rokkaa". Meneehän se elämä tässäkin -biisin levyn B-puolelta löytyvä Dylan-versio on suosikkibiisini, loistavia ovat myös nimibiisi sekä Tulin tänne mut en aio jäädä olemaan ja vinksahtanutta Dylania edustava Eksistentialismia halvalta huvilalta.

Tylsintä laitaa ovat huonosti soitetulta Tehosekoittimelta kuulostavat Viisi vuotta sitten tänään ja Jytäkesä-76, joista ensin mainitun melodia on tosin kultaa.

Mahtavaa Nousiaisen ilmaisussa on myös se, miten suttuisen kuoren alta paikoin huomaa, miten hieno tapa hänellä on soittaa kitaraa ja kuljettaa melodioita. Lead-kitara vaeltelee oudonkauniilla reiteillä, ja soinnut rämisevät kauniisti. Tällaisessa ympäristössä ne nerokkaan melodian pilkahdukset palkitsevat.

Itseni toistamisen uhallakin pitää sanoa, että Nousiaisen hahmo on hieno. Luultavasti sitä ei ole alkuunkaan mietitty tai pohdittu, se vain on, ja siihen pystyy jopa samaistumaan. Samalla se on kuitenkin mystinen tavalla jota some-ajan suomirokkarit harvoin pystyvät tai haluavat olla.

Ehkä sekin, että työkseni kuuntelin viimeisen päälle kompressoitua musaa ja valikoin biisejä joita parhaassa tapauksessa soitetaan tuhat kertaa radiossa, edesauttaa tästä levystä pitämistä. A- ja B-puolien lopusta löytyvät höpinät, viehättävä välinpitämättömyys virheistä ja sinne päin suditut levykannet ovat kaikki tärkeä osa levyn onnistumista.

Luulen, että minun kirjoissani Nousiainen tekisi mestariteoksen sitten, kun hän unohtaisi JYTÄÄMISEN Räjäyttäjien levyille, ja keskittyisi sielunsa pulinaan ja friikkifolk-sovituksiin. Tällaisenäänkin Huonoa seuraa on vuoden parhaita debyyttejä, ja levyn nukkavierua maailmaa huomaa parin päivän kuuntelutauon jälkeen jo kaipaavansa.