Koska en seuraa kuin muutamia suomalaisia kirjablogeja ja Amazonin Kindle-kaupan käsin- ja algoritmisesti valittuja kirjasuosituksia, en aina tiedä mikä on "kuuminta kuumaa". Tämän kirjan kuumuus on kuitenkin tullut näiden filttereideni läpi selväksi, joten päätin Kindle Storen ankaran tyrkyttämisen jälkeen lukea All the Light We Cannot Seen, joka on ilmestynyt myös suomeksi nimellä Kaikki se valo jota emme näe.

Sitä voisi luulla, että Toisesta maailmansodasta on kirjoitettu tarpeeksi kirjoja ja tehty elokuvia, mutta ilmeisesti ei ole. Aiheena tuo läntisen lähihistorian suurin tragedia on tietysti alati mehukas, vaikka siitä on jo vuosikymmeniä sitten kirjoitettu myös satiiria (esim. Josep Hellerin Catch-22 jonka luin hiljattain).

Doerrin kirja lähestyy aihetta melko siirappisesta kulmasta, mistä johtuen en kirjaan aiemmin tarttunut. Tarinassa saksalaisen Hitlerin eliittikouluun ja sitä kautta rintamalle päätyvän orpopojan ja sokean pariisilaistytön kohtalot nivoutuvat yhteen, ja kuten saatatte arvata, ei kyyneleiltäkään vältytä. 

No, kirja kykenee ohittamaan ilmeisimmän imelyyden helposti. Itse asiassa heti alkusivut paljastavat ettei imelyydestä tarvitse olla huolissaan: Doerrin kirjoitustyyli ei ole paisutteleva, vaan viehättävän tarkka ja vähäeleinen, vaikkakin yksityiskohdissa huolellinen. Tekstistä tulee erittäin hiottu fiilis, se yksinkertaisesti kulkee, on vaivatonta, nautittavaa.

Tässä saattaa vähän tarina spoilaantua, mutta pointtini kirkastamiseksi kerron vähän mistä tässä on kyse.

Matemaattisesti nero orpo Werner Pfennig korjaa natsipomon radion ja lähetetään Hitlerin eliittikouluun. Hän ja siskonsa Jutta kuuntelevat orpokodissa salaa radiosta ranskalaisen vanhuksen viehättäviä tarinoita tieteestä. Tämä tapahtuu siis ajallisesti ennen eliittikouluun lähettämistä mutta en nyt jaksa siirtää näitä lauseita toisinpäin.

Pariisissa 6-vuotiaana sokeutunut Marie-Laure elää sympaattista elämää isänsä kanssa, joka on kansallismuseossa vahtimestarina ja lukkoeksperttinä. Isä on ns. KÄTEVÄ KÄSISTÄÄN, ja rakentaa latinalaiskortteleista pienoismallin, jotta Marie-Laure voi opetalla liikkumaan.

Syttyy sota (Ootteko kuulleet? Hitukka ottaa ensin Sudeettialueet, sitten Puolan ja marssii sen jälkeen Ranskan paska-armeijan yli), ja Marie-Laure ja faijansa joutuvat pakenemaan Bretagneen isän enon luo vanhaan rannikkokaupunkiin, Saint-Maloon.

Isän hoteisiin annetaan mittaamattoman arvokas jalokivi. Ja enempää en sitten viitsikään spoilata.

Mietin tätä lukiessani liikaa epäolennaisuuksia, mistä tiedän ettei tämä nouse suosikkikirjojeni joukkoon. Kaikesta taitavuudesta huolimatta lopputulos oli jotenkin vääjäämätön, ja ankarasta symboliikasta/metaforallisuudesta huolimatta kirjan subteksti oli yllättävän ohut. Tai sitten vaan odotin liikaa.

Mietin myös sitä, oliko käsikirjoitus Doerrinkin mielestä jossain vaiheessa liian suoraviivainen, kun hän lisäsi siihen aikahyppelyä. Nykyään aikahyppelyä esiintyy kirjoissa liikaa. Olemmeko oppineet lukemaan tarinoita vain, jos saamme mielessämme tyydytystä langanpäiden yhdistelystä? Eikö tarinalla tai MERKITYKSELLÄ ole enää mitään väliä?

Metaforista. Radioaallot ja niiden diskriminoiva kaiken läpäisevyys tarkoittaa jotain. Ne ovat kaikille samat. Wernerin on helpompi laskea radiolähettimen sijainteja, kun hän ei tiedä mitä puhutaan. Venäjänkielistä sissilähetystä kuunnellessaan hän arvelee miesten luettelevan "nimiä tai paikkoja", edes lauserakenteet eivät erotu. Mutta Marie-Lauren viesteissä on niin paljon syvyyttä ja aitoutta, että Werner löytää sodan melskeeseen ja natsismin puristukseen joutuneen ihmisyyteensä.

Sokeus ja valo. Minun pitäisi kirjoittaa tämä arvio vasta kun kirjakerhomme Karl-Ove-kerho on kokoontunut, sillä tätä kirjaa käsitellään siellä, ja olen melko varma että oivallan jutellessa tuosta lisää, mutta ehkä kirjan nimi viittaa siihen, että Marie-Laure "näki" Wernerissä hyvää, vaikka tämä olikin natsi (joka tunkeutui hänen taloonsa). Kyllä hän tiesi Wernerin olevan saksalainen, joten siitä ei ole kyse että univormun näkemättömyys olisi ohjannut toimintaa, vaan tässä puhutaan nyt henkisestä näkemisestä.

Lukot. Marie-Lauren isä on taitava lukkoineen, ja kuolemattomuuden takaava timantti (niin sanotaan) on piilotettu monien lukkojen taa, aina vaan pieneviin oviin perustuvaan lipastoon. En sitten uskalla arvata symboivatko kerrokselliset lukot sodan aiheuttamien traumojen syvyyttä vai kerroksellisuutta? Joka tapauksessa metaforana lukko on tietysti aika MEH.

Puutteistaan huolimatta kirja oli - kuten mainittua - erittäin nautittava lukea, koska Doerrilla lause kulkee kuin tyhjää vaan, eikä kirjasta oltu yritetty kuitenkaan tehdä LIIAN juonellista, mikä olisi ihmisen sisäisiin asioihin keskittyvässä teoksessa joka tapauksessa virhe.

En ymmärrä miten tästä Pulitzerin sai, vai oliko tämä vaan ehdolla? Hyvä, muttei missään nimessä loistava nykyromaani.

Jos haluat lukea tämän kirjan, tilaa se tästä linkistä Suomalainen.comin kautta suomenkielisenä versiona (pokkari 12,95€), niin minä saan pienen komission, vaikka hinta on sama kuin muutenkin. Ki-tois.