En olekaan pitkään aikaan kirjoittanut levyarviota. Tai mitään muutakaan. Kokeillaan miten onnistuu. Siis blogiin en ole, olen minä muuten kirjoittanut kuin hullu.

Nyt oli pakko TARTTUA KYNÄÄN koska käsillä on VALTAVASTI PÖHINÄÄ aiheuttanut VUODEN TAPAUKSEKSIKIN laskettava albumi.



Albumin on tehnyt Rosalía Vila ja sen nimi on El Mal Querer. Se on espanjaa, enkä tiedä mitä se tarkoittaa. Oikeastaan en pidä niin väliäkään. Tai oikeastaan pidän, mutta vain nimen tarkistaminen olisi ihan höpöä, El Mal Quereria kuunnellessa tulee hyvin selväksi, että sanat ovat Rosalialle (en jaksa tuota í:tä) hyvin tärkeitä. Eli kuuntelen tiedostaen, että paljon jää kokematta, mutta parempi sitten olla kokonaan mielikuvituksen varassa kuin googlata vain levyn nimi. Keksin tämän periaatteen äsken ja noudatan sitä nyt tiukasti.

Minä kuulin Rosaliasta ensimmäistä kertaa vähän yli kuukausi sitten. Tämän vuoden huhtikuussa hän julkaisi toista albumia enteilevän Malamente-singlen, joka niin sanotusti kohahdutti ensin Espanjassa ja sitten ympäri maailmaa. Kohahdutti kovuudellaan, siis. Viime vuonna Rosalia julkaisi debyyttinsä Los Angeles, joka ei ollut ihan perinteistä flamencoa, muttei kuitenkaan lähellekään niin rohkeaa ja uutta kuin tämä kakkosalbumi.

Näin noin kuukausi sitten Rosalian livenä Lontoossa. Hän oli pienimuotoisella Euroopan-kiertueella pysähtynyt Itä-Lontooseen noin 500 ihmistä vetävään klubiin. Ulkona parveili lontoolaisia etsimässä lippuja loppuunmyydylle keikalle. Itse olin tuolloin kuullut vasta Malamente-singlen, enkä ollut hirveästi opiskellut artistia muuten, ihan perustietoja lukuunottamatta. Siksi livekokemus tulikin ihan puskista ja läiski avokämmenellä naamalle. Nuori, mutta jumalattaren itsevarmuudella esiintyvä Rosalia ja kuudesta tanssijasta, kahdesta sekvensseri-syna-perkussionistista sekä kahdesta taustalaulajasta koostuva bändinsä soittivat musiikkia, jollaista en ollut koskaan ennen kuullut. Paljolti taputuksiin ja Rosalian huikean syvään ääneen perustuva show oli juuri niitä, joita vaan toljottaa suu auki aina silloin kun ei yritä kuvata keikasta jotain suttuisia videonpätkiä, että vielä seuraavanakin päivänä uskoisi mitä tuli nähtyä.

Käsittämätön liveartisti. Toivottavasti Flow-festivaali nappaa keikalle. Tämä kirjoitus kuitenkin käsittelee tuota albumia, jonka ruinasin hetimiten Lontoosta paluun jälkeen ennakkokuunteluun. En ole tänä vuonna kuunnellut mitään albumia yhtä paljon kuin tätä, ehkä Jonathan Wilsonia ja Pyhimystä lukuunottamatta. Tykkään tässä El Mal Quererissa siitä, miten se vie paikkoihin eikä tyydy olemaan missään kohtaa tylsä tai tavallinen.

En tietenkään tunne flamenco-musiikkia kovin syvällisesti, mutta aiheesta gradunkin kirjoittanut Rosalia leikkii tunnistettavasti genren konventioilla. Hän ei kuitenkaan tyydy kuppaamaan flamencon temppukirjaa muuttaakseen sen pop-musiikiksi, vaan sielua raastavissa tulkinnoissa on hyvinkin kyse jostain olemisen ja surun ytimestä jonka yhdistän flamenco-musiikkiin. Biisit on toteutettu ilman kitaraa suurimmalta osin, mikä varmaan on se uudistusmielisin osa El Mal Quererista.

Oikeastaan konsepti tai genren uudistaminen ei ole minusta tässä edes parasta, vaikka Rosalialle kuulemma (levyä kuunnellen tämä käy myös selväksi) konseptit ja kokonaisuudet ovatkin tärkeitä. Levyn musiikki on se, mikä tästä tekee niin hyvän. Biisit vaihtelevat kakkosbiisi Que No Salga La Lunan (jossa kitara soi) armottomasta paukutuksesta Di Mi Nombren, Malamenten ja Pienso En Tu Miran moderniin poppiin tai Bagdadin Timberlake-lainoihin. Toisaalta mukana on myös vähäeleisiä punaviininpunaisia sydänveren vuodatuksia kuten Maldicion tai A Ningun Hombre.

Armottomaan uudelleenkuuntelubiliteettiin on varmaankin syynä juuri se, että musiikki kuulostaa niin uudelta. En ole aiemmin kuullut mitään vastaavaa. Toisaalta BIISEINÄ nämä ovat myös upeita, ja kuten tuli todettua, niin Rosalian ääni on kuin pehmeitä, teräviä veitsiä viiltämässä kurkkua auki. Tällaisia levyjä tulee harvoin.

Vuoden 2018 parhaita levyjä, ellei jopa paras. Sanomattakin selvää, että PALVON.