Tämä levy lähti mahtavan varkain toimimaan. Ihan puskista.
Kuulin Take Me To Church -single joitain kuukausia sitten, ja pidin siitä kyllä, mutta kuuntelin sitä lähinnä työkorvilla ja jätin sen jonnekin taustalle hautumaan.
Sitten kuulin From Eden -biisin Spotifystä, ja pikku hiljaa mieleen hiipi tunne, että minä taidan pitää Hozierista.
Sitten unohdin koko levyn.
Kunnes eräs toinen musiikkipäällikkö hehkutti Take Me To Churchia somessa. Ja päätin kuunnella levyn uudestaan.
Siis miten noloa! Että musapäällikkö ottaa toiselta m-päälliköltä kuunteluvinkkejä! Mutta näin kävi. En nyt paljasta hänen henkilöllisyyttään, vaan kutsumme häntä koodinimellä Birch Onion.
Olen minä ehkä joskus ottanut kuunteluvinkkejä myös Sami "Urinaali" Virtaselta, jonka kanssa jaan työhuoneen ja joka on myös m-päällikkö. Että mitäs me m-päälliköt. Ihan vain reiluuden nimissä mainittava.
Mutta Hozieriin. En oikeastaan ole ottanut tyypistä kummemmin selvää, paitsi että googlasin tätä arviota varten, että hän on irlantilainen yksi nuori kundi. Jotenkin olin luullut, että tämä olisi joku indiebändi, mutta koko levyn kuunteleminen paljastaa hyvin selvästi, että tässä ollaan singer-songwriterismin kanssa tekemisissä.
Huomasin Wikipediasta myös, että tämä levy on käynyt Jenkeissä albumilistan kakkosena, UK:ssa vitosena ja miehen kotimaassa Irlannissa ykkösenä. Huojentavaa, että hyvät albumit menestyvät edelleen. Pitää välillä ottaa sellainen reality check.
Hozier (oikeasti Andrew Hozier-Byrne) on 24-vuotias, mutta hän taitaa olla sellainen vanha sielu. Tai sitten genrevalinnat tekevät hänestä ikivanhan kuuloisen. Hozier laulaa soulia, gospelia ja bluesia niin että sielua läikkyy paidanrinnuksille.
Uskoisin, että gospelin tarkoituksena on päästä lähemmäs Jumalaa. Hozier aivan varmasti tavoittaa korkeuksia laulusuorituksillaan, mutten ole varma onko hän sinut Jumalansa tai itsensä kanssa. Sopivan tuskainen hahmo, että koskettavien laulujen narkkari voi nauttia.
Tässä levyssä on tenhoa, jota joskus löydän singer-songwriter-musiikista. Kun taiteilija on kerta kaikkiaan onnistunut vangitsemaan jotain. Tai ainakin saavuttamaan tunnelman. Sellaisiiin levyihin jää ikään kuin vangiksi, ja niitä huomaa kuluttavansa liiankin kanssa. Viimeksi Blood on the Tracksin kanssa kävi näin.
Kaiken tämän henkisen saavutettavuuden lisäksi tässä on tietysti ihan oikeasti hienoa musiikkia. Hozier on onnistunut yhdistämään indie rockin äkkivääryyttä ja kunnianhimoa roots-musan ja gospelin (nyt minun teki mieli kirjoittaa "ikuiseen virtaan" mutten kerta kaikkiaan voi) isojen tunteiden siirtelyyn.
Take Me To Church on ilmeinen single ja hitti, mutta levyltä löytyy myös Jackie and Wilsonin jackwhitehtavaa rhytm & bluesia, tai From Edenin rakkaus-soulia.
SOUL. Se taitaa olla se ydinsana tässä. Syvällä mustassa musiikissa, valkoisessa kaavussa jokeen, kasteen jälkeen katse kohti taivasta ja kaikkivoipaisen oloisena suu auki ja tuska pihalle. Siinä se on.
Juuh. KIELTÄYDYN enää analysoimasta tätä levyä enempää - kirjoitan siitä vain. Tilasin sen tänään Levykauppa Äxästä myös vinyyliversiona. Tämä on pakko saada hyllyyn. Levy on vieläpä 13 biisillään aika pitkä, mutta silti se on pakko kuunnella heti perään uudestaan. Eikä se ole muutaman kohokohdan varassa, vaan vaikkapa juuri nyt soiva Work Song on kertakaikkisen upea.
Irlantilainen tuulenpieksämä tuska yhdistyy Mississippin suiston kiitoslauluihin. Irlantilaista bluesia. En minä tiedä.
Oikeastaan olen pisteessä, jossa suurin osa biiseistä tuntuu kerta kaikkiaan ylittämättömältä. Tämä on juuri se aiemmin mainitsemani piste, jossa levystä tulee pakkomielle, ja siinä haluaa kerta kaikkiaan kieriskellä.
Ja miten erilainen tämä lopulta on kuin kansikuva ja Take Me To Church antoivat olettaa! Ei tässä ole mitään kikkoja tai laskelmoitua a&r-ohjausta, tämä on vain helvetin lahjakas kaveri, jolla on lauluja, ja joka on saanut lahjakkaan porukan mahdollistamaan näyn toteuttamista.
Hypätkää kyytiin. Minä luulen, että tämä kapuaa myöhäisenä entrynä vuoden parhaiden levyjen joukkoon.
