Mitäpä sitä muuta syksyn pimetessä lukisi kuin Sylvia Plathin ainoan romaanin, masennusklassikon, yhden 1900-luvun tärkeimmistä kirjoista. Jätti jäljen.
The Bell Jar (suomennettu nimellä Lasikellon alla) on vahvasti omaelämäkerrallinen kertomus Esther Greenwood -nimisen naisen masennuksesta ja kamppailusta sukupuolirooleja vastaan.
En ole koskaan sairastanut masennusta, joten kaikki aiheesta tietämäni perustuu kirjoihin ja ihmisten kertomuksiin. Esther Greenwoodin vajoaminen masennukseen, ja kuvaus lasikuvun alla olemisesta teki varsin vavahduttavan vaikutuksen. Se puki masennuksessa ilmeisen yleisiä tunteita sanoiksi tavalla, jota en ole aiemmin kokenut. Voimattomuutta, piinaa ja yleistä kaiken päällä vellovaa sumua. Epätoivoa, ja ihmisten ymmärtämättömyyttä.
(I felt very still and very empty, the way the eye of a tornado must feel, moving dully along in the middle of the surrounding hullabaloo.)
Tarinassa Greenwood on ensin New Yorkissa muotilehden toimituksessa kesätöissä stipendin turvin. Lahjakkaita stipendiaatteja kierrätetään juhlissa, ja heille korostetaan, että pitää olla kiitollinen näin hyvästä kohtelusta. Esther ei kuitenkaan tunne muuta kuin kyllästymistä ja inhoa. Ja väsymystä. Sitten ahdisteleva mies laukaisee hänessä lopullisen romahduksen juuri kotiinpaluun kynnyksellä. Mekot lentävät kadulle, ja Esther palaa kotiin huomatakseen, että hän ei ole saanut toivomaansa stipendiä kirjoitusopintoihin.
Alkaa unettomuus, yhä vakavammiksi käyvät itsemurhayritykset ja lopulta kellarissa pillereiden yliannostus ja makaaminen tiedottomana niin kauan, että Estherin äiti luulee jonkun siepanneen hänet. Todella kylmäävä kohtaus.
Sitten mielisairaala, sähköshokkihoidot, muut potilaat ja ymmärtäväisen naispsykiatrin tuella koettu tilan kohentuminen.
Romaani kertoo paitsi masennuksesta, myös Estherin ahdistuksesta naisille asetettuja rooleja vastaan. Hänen odotetaan olevan neitsyt, mutta hänen idioottimainen sulhasensa on edellisenä kesänä paljastanut paneskelleensa huvikseen. Hänen odotetaan etsivän aviomiehen ja asettuvan aloilleen. Hän haluaisi olla vapaa, mutta vapaana hän on miesten armoilla. Lopulta ehkäisykierukka auttaa häntä vapautumaan perheodotuksista, ja hän lunastaa vapautensa myös tällä tasolla.
Tarinassa on tiettyjä yhtäläisyyksiä Mad Meniin (kirjoitin aiheesta täällä), jossa naiset ovat niin ikään yhteiskunnan (eli toisin sanoen itsensä, ystäviensä ja miestensä) odotusten vankeja. Ainakin Donin ensimmäinen vaimo Betty Draper kärsii tästä huomattavasti.
And I knew that in spite of all the roses and kisses and restaurant dinners a man showered on a woman before he married her, what he secretly wanted when the wedding service ended was for her to flatten out underneath his feet like Mrs. Willard’s kitchen mat.
Vahvimpana itselleni jäi kuitenkin mieleen masennuksen kuvaus. Saavutettu terveys on suhteellista, ja hyvin hauraan oloista, mutta lopulta hoidot tehoavat, ja Esther saa jonkinlaista otetta elämästään. Loppu tosin jättää hänen tulevaisuutensa avoimeksi.
Lisäkierroksia kirjan lukemiseen saa siitä tiedosta, että kirjailija Plath teki itsemurhan vain muutama kuukausi kirjan julkaisemisen jälkeen, ja että tarina perustuu monelta osin hänen omiin kokemuksiinsa. Minusta tosin tuntuu, ettei kukaan ei-masennuksen kokenut voisi kirjoittaa näin hyytävän todentuntuisesti aiheesta. Ei edes psykiatri tai mielenterveyshoitaja, tai masennusta sairastavan läheinen.
I knew I should be grateful to Mrs. Guinea, only I couldn’t feel a thing. If Mrs. Guinea had given me a ticket to Europe, or a round-the-world cruise, it wouldn’t have made one scrap of difference to me, because wherever I sat—on the deck of a ship or at a street café in Paris or Bangkok—I would be sitting under the same glass bell jar, stewing in my own sour air.
Minusta joka tapauksessa tuntuu, että opin jotain. Siis sen lisäksi, että pääsin lukemaan erittäin vahvatunnelmaisen ja armottoman romaanin. Tämän lukeminen jätti jäljen, kuten tuossa alussa mainitsin. Sellaista ihminen kai lukemaltaan kaipaakin. Että kirja ravistaisi sisintä, yrittäisi saada pintaan jotain sellaista, jota ei tiennyt itsessä olevankaan. Tai ehkä se on kirjan antamaa. Olen joka tapauksessa kiitollinen, että luin tämän.
Tällä hetkellä luvussa pitkään kesken ollut Umberto Econ The Name of the Rose, sekä Vulture-lehden "2000-luvun parhaat romaanit" -listan kärjestä poimittu Helen DeWittin The Last Samurai.
There ought, I thought, to be a ritual for being born twice—patched, retreaded and approved for the road.
