Veronica Maggiosta on helppo pitää. Vaalea ruotsalaisnainen, joka laulaa ruotsiksi lemmenasioista ironialla ja sarkasmilla ryyditettynä.
En ole silti mitenkään innosta kirkuen kuunnellut hänen kahta ensimmäistä albumiaan. Oikeastaan olen kuunnellut niitä aika vähän. Vatten och Brödiä vähän enemmän, mut sekin on ollut vain sellaista "ihan kivaa" musiikkia.
Satan i Gatan muutti tämän. Jag Kommer -single oli mulla radio-ohjelmassani ns. "tehobiisinäkin", mut se ei ole levyllä lähellekään parhaita biisejä. Oikeastaan se edustaa enemmänkin juuri sitä söpöilyosastoa joka kahdella ekalla levyllä meni niin ohi.
Moi Veronica, ootpa kuuma
Levyä on ollut mukana duunaamassa ihailemani ja blogissakin hehkuttamani Markus Krunegård, jonka vaikutuksen haluan kuulla ehkä liiankin suurena. Satan i Gatanissa (se on muuten joku Ruotsissa myytävä chilitahna, kiitos ohjelmani kuulijalle tästä tiedosta) on samanlaista pehmeää elektronista suureellisuutta kuin Krunegårdin levyissä.
Paloma Faithin osasäveltämä Välkommen in, superihq Finns det en så finns det flera ja koskettava Mit hjärta blöder ovat levyn parhaat biisit, mutta mikä tärkeintä tässä on ehtaa kokonaisuuden tuntua. Hiukan Alla mina låtar, Inga kläder ja Sju sorger hukkuvat sellaiseksi pikkukivaksi Veronica Maggio -massaksi, mutta muuten ollaan loistavuuden lähteillä.
Arvosanaksi annan kahdeksan ja puoli jackrussellinterrierinkuvaa.
1/2
PS. Oon edelleen täysin keskiviikkoisen The Wallin lumoissa. Vittu se on käsittämättömän hieno show ja levy! Maanantaina hommaan lisää Pink Floydin levyjä.
Minä ja Pink Floyd ollaan tiedetty toisemme pitkään, mutta paremmin ollaan tunnettu vasta 3-4 vuoden ajan. Vajaana parikymppisenä mökkireissulla jazz-tupakan kanssa Ummagumma kuulosti hyvältä ja kaikki tunnetuimmat biisit tietenkin myös, mutta kokonaisia albumeja en oikein jaksanut kuunnella.
Sitten kuulin jossain Hey You -biisin, joka silloin oli minulle tuntematon albumiraita The Wallilta. Oli pakko ostaa tuo tupla. Olen kuunnellut levyä PALJON, koska se ei tunnu kerta kaikkiaan kuluvan. Koko tuotanto ei ole vielä alkuunkaan hanskassa (Dark Side of the Moon löytyy toki myös, mutta en pidä siitä niin paljoa kuin Wallista - paljon kylläkin), joten vinkkejä muita PF-levyjä koskien saa antaa. Jonkun verran olen kuitenkin muitakin PF-levyjä kuunnellut.
Mutta nyt Walliin. Pähkäilin tosi pitkään lähdenkö katsomaan eilistä The Wall Liveä. Bändi ei ole enää Pink Floyd - mutta toisaalta Wall on lähes kokonaan Roger Watersin sävellys, jopa niin että sitä voi käytännössä pitää hänen soolonaan. Waters on wanha, tylsä nostalgiashow pelotti - mutta toisaalta kiertueen saamat arviot ovat olleet todella ylistäviä.
Kyllä se kuulkaa kannatti. Musiikki tiedettiin levyltä loistavaksi, mutta saadessaan ympärilleen Wall-konseptin se kuulosti vielä paremmalta. Comfortably Numb lähes herkisti kyyneliin, Run Like Hell oli oikeasti pelottava ja Motherin akustinen luenta HUIKEA - jo siitäkin syystä, että Waters esitti sen päällekkäin vuonna 1980 Earls Courtissa kuvatun keikkatallenteen kanssa. 30 vuotta nuorempi Waters valkokankaalla, kypsä mestari livenä. Tai Goodbye Blue Sky, joka pommikonevisuaaleineen oli järjetöntä upeutta.
Gilmourin lauluosuudet hoiti joku hyvin huomiottomaksi jätetty hahmo, mutta hän lauloi kuitenkin tyylillä ja hyvin. Muut muusikot olivat juuri sellaista mahtavaa läpitaitavaa pappakaartia, jota tällaisen mestariteoksen livetulkinnalta kaipaa, ja taisi siellä Watersin poikakin olla mukana.
Se show. J U M A L A U T A
Musen parin vuoden takainen Hartwall Areena -show oli hieno ja näyttävä, mutta bändin aiempi spontaanius kärsi, ja lopputulos oli jähmeä läpijuoksu. Silloin pidin Musen kolmea "pilvenpiirtäjää" jotenkin valtavan hienoina. Tai megakiertueiden "isot lavat". "U2:lla on näin ja näin iso lava mukanaan". Tämän jälkeen nuo molemmat tuntuvat bändikoulupuuhasteluilta.
Vittuako siitä lavan isoudesta, heillä ei ole MUURIA. Heillä ei ole kokonaistaideteosta, jonka osana visuaalinen elementti toimii täydellisesti. Muuri, joka on myös valkokangas. Muuri, joka (kuten ehkä saatatte tietää ;)) kootaan ensimmäisen puoliajan aikana valmiiksi, kun Pink-hahmo rakentaa muurin itsensä ja maailman väliin.
Olen vieläkin ihan kylmillä väreillä kun mietin tätä. En enää jaksa mennä katsomaan mitään visuaalisiksi kehuttuja keikkoja, eivät ne pysty koskaan vastaamaan tähän. Eivät ne pysty yhdistämään tunnetta, maailman parasta konseptialbumia, palvottavaa muusikkoutta ja MUURIA.
Perkele. Tekee mieli käyttää järjettömiä määriä rahaa ja lähteä katsomaan tätä show'ta vielä jonnekin muualle. Onneksi, ONNEKSI, menin.
En pysty enää kirjoittamaan tästä mitään. Kuuntelen samalla Hey You:n liveversiota. Tunteet hyökivät pintaan. Tätä ei voi verrata mihinkään. Kelatkaa, miten YKSI MIES hulluudessaan tekee tällaisen albumin ja suunnittelee siihen tarinan. YKSI MIES, joka vihaa yleisöään ja vastustaa fasismia.
Yleensä en voi sietää keikka-dvd:itä (tai oikeammin en jaksa keskittyä niihin), mutta tämän aion totisesti ostaa heti kun Waters saa sen kuvattua (kesäkuun alussa Kreikassa) ja kun se ilmestyy (toivottavasti jouluksi).
Harmi, jos et ollut paikalla. Muistele keikkoja joilla olet ollut, valitse muutama paras.... joko valmista? Ne eivät olleet mitään tähän verrattuna.
YouTube-tallenteet eivät tietenkään tee MITÄÄN oikeutta tälle, mutta postaanpa nyt ihan kidutukseksi Hey Youn, joka on siis kakkoslevyn ykkösbiisi, JOLLOIN YLEISÖ EI NÄE MUUTA KUIN MUURIN. Hähähähähähähä.
HUOM: Tämä blogi ei enää päivity, kulttuurikuulumisiani voi nykyään lukea Jussin kulttuurikirjeestä joka perjantai osoitteessa substack.com/@jussimantysaari
Olen musadiggari, kirjaintoilija, laitteista innostuja ja juoksija. Siviiliammatiltani olen Nelonen Median radioiden musapäällikkö. Blogin mielipiteet eivät liity työpaikkani toimintaan. Jos haluat laittaa postia, se onnistuu jussi.mantysaari(ät)gmail.com
1/2
