Also Sprach Jussi - eli ajatuksia vähän kaikesta

Kuka mahtaa Hollywoodissa päättää minkä studion suursarja saa hallita minkäkin joulukuun leffalippumyyntiä?

Hobittien jälkeen Star Wars palasi siihen asemaan, ja kassavirtaa pidemmälle tasoittaakseen Disney päätti pätkäistä päätarinalinjan lisäksi omiksi leffoikseen irtonaisia tarinoita Star Wars -maailmasta. Joista tämä on siis ensimmäinen.

*** TÄMÄ TEKSTI SISÄLTÄÄ SPOILEREITA *** Jos etsit juonitiivistelmää, suosittelen Wikipediaa.

En odottanut elokuvalta hirveästi, vaikka löyhähkösti seuraamani somepalaute oli pääosin positiivista. Mutta toisaalta somepalautteen antajat ovat ihmisiä, jotka ovat nähneet kolme alkuperäisosaa lapsuusiässä, kärsineet 2000-luvun vaihteen paskaosien yli ja intoutuneet Force Awakensista vuosi sitten. (No joo: Se ensimmäinen uusosa Anakinin kasvutarinan osalta oli ihan hyvä, ja tarinan kaari laajemmin on hieno).

Rogue Onen katsoi ihan mielellään, mutta ei se silti ollut kovinkaan unohtumaton kokemus. Olen yrittänyt tässä vuorokausi leffan katsomisen jälkeen eritellä, miksen jaksanut loputtomasti innostua. Päällisin puolin moni asia on toki kunnossa: Force Awakensista tuttu aavistuksen likainen ja "alkuperäisille" Star Warseille kumartava visuaalinen tyyli toimii. Nuhruiset Kapinaliiton alukset, koomisuuteen asti värikkäisiin nappuloihin perustuvat käyttöliittymät Imperiumin mega-aluksissa ja aavikkoplaneetan Pohjois-Afrikalta tuntuvat maisemat luovat mukavasti fiilistä.

Tosin mitään megamässyä maailmaa tai kohtausta ei tällä kertaa nähty - visuaalisesti. Force Awakensista muistan vieläkin kohtauksen jossa tämä uusi jedikokelas ja Kylo Ren taistelivat lumisessa metsässä valomiekat leiskuen.

Hauska yksityiskohta oli sade. Voin olla väärässä, mutta aiemmissa Star Warseissa ei ole hirveästi satanut. Alussa, kun johtaja Krennic tulee hakemaan Galen Ersoa tämän kostealta kotiplaneetalta sadepisarat näyttävät hämmentävän inhimillisiltä Krennicin tarkassa univormussa. Ja sade toistuu lopussa, kun Krennic käy selvittämässä kuka on vuotanut Kuolemantähden piirrustukset.

Leffan suurin ongelma on minusta se, ettei sitä ole tarpeeksi uskallettu irrottaa päätarinasta. Sillä on valtavasti painolastia henkilöiden ja viittausten muodossa, mutta lopulta sillä itsellään ei ole mitään tärkeää tehtävää.  Ohuemmatkin sisällöt kestää lusia, jos populaarikulttuurin ytimeen luikerrellut Star Warsin päätarina edistyy jotenkin, mutta tässä elokuvassa joudutaan - ehkä fanien miellyttämiseksi, ehkä kontekstin antamiseksi - viittailemaan entisiin tapahtumiin niin paljon, että leffan omalle tarinalle ei jää tilaa kasvaa tai hengittää.

Tai kuten eilisen leffaseurueen jälkipuinneissakin todettiin: Ei päähenkilö Jyn Erson ja hänen perheensä tarina jaksanut oikein kiinnostaa. Jos kerran tehdään spin off, niin tehdään se sitten rohkeasti! Tuotantoyhtiön olisi pitänyt tyytyä vain etäisiin viittauksiin ja keskittyä siihen mistä tässä elokuvassa kerrotaan. Esimerkiksi Darth Vaderilla ei ollut tässä elokuvassa mitään funktiota, mutta nörttien tyydytykseksi hänet uitettiin tarinaan olemaan hetkeksi vittumainen ja paha.

Elokuvan ydin siis tavallaan on Jyn ja Galen Erson suhde, ja toisaalta motiivi taistella oikeaksi pitämänsä asian puolesta. Mutta nämä jäävät planeettojen ja avaruusalusten varjoon, TOISIN KUIN NIISSÄ alkuperäisissä elokuvissa, joissa myötäelit orpopojan matkassa heti alkuruuduista lähtien. Myöskään Jynin ja Forest Whitakerin esittämän kasvatti-isän suhde ei tunnu yhtään missään. Voisivat yhtä hyvin olla toisilleen vieraita sen ainoan kerran kun leffassa kohtaavat. Eikä heillä myöskään ole mitään selvitettävää. Jyn selvittää itselleen, että haluaa taistella hyvän puolesta kun hänelle selviää ettei hänen isänsä olekaan kuollut, ja kun isä onkin koko ajan tehnyt duunia hyvien puolella, siinä se.

Onneksi jotain pääjuonta kuljettavien elokuvien materiaalista oli maltettu jättää pois. Tai ainakin melkein, kyllä sitä jedeilyäkin siellä oli. JUU, kyllä me kaikki huomattiin että Jyn Ersolla on Voimaa, vaikkei hän itse sitä tiedäkään. Tai ehkä tietää, muttei osaa antaa sille nimeä. Suostutteli arkistoplaneetan portinvartijan päästämään heidän aluksensa läpi. Ja sitten se sokea ninja. Kyllä me kaikki nähtiin, että hänen kävely/taistelukeppinsä on rakennettu vanhasta valomiekasta.

Eli jos nyt vedän yhteen kokemustani, voin sanoa viihtyneeni, mutta olisin silti toivonut rohkeampaa irtiottoa ja spin off -henkeä. Toivottavasti se varsinainen seuraava osa ilmestyy pian.

Koska on maamme 99. itsenäisyyspäivä, kirjoitan teille nyt amerikkalaisesta robottien tietoisuutta käsittelevästä tv-sarjasta. Aasinsilta on niin ilmeinen, niin ilmeinen.

Westworld on 1970-luvulla ilmestyneeseen elokuvaan perustuva tv-sarja. Alkuperäisen elokuvan on käsikirjoittanut Jurassic Parkeistakin tuttu Michael Crichton. Nyt HBO:lla nähdyn version ovat Crichtonin käsikirjoituksen pohjalta luoneet Jonathan Nolan ja Lisa Joy.

Katsoin eilen ensimmäisen kauden loppuun. KERRANKIN viimeinen jakso lunasti kauden aikana kasattuja odotuksia! En tosin yleensä pidä Suuriin Paljastuksiin perustuvasta käsikirjoittamisesta, mutta Westworldissa tapahtuu niin paljon muutakin, ettei pelkkien yllätysten varaan tarvinnut rakentaa.

Mutta oli se loppu hieno, voi saatana. Anteeksi ranskani. Lännen teemapuiston saluunasta löytyvä automaattipiano soittelee versioita tunnetuista pop- ja rock-kappaleista. Radioheadia kuultiin ainakin kahdesti, sillä feikkimaailman pinnallisuutta pohtineessa jaksossa piano jauhoi Fake Plastic Treesiä. Eilen katsomassani finaalissa sen sijaan pauhasi - ITSEOIKEUTETUSTI - Exit Music (for a film), joka väräytti kylmikset iholle, tietysti yhdessä loppujakson tapahtumien kanssa.

En nyt sitten spoilaa tässä tekstissä mitään, vaikka ihan paria ekan jakson jälkeistä tapahtumaa saatankin sivuta. Kivulias päätös, mutta ihan lukijaystävällisyydestä tämä.

Westworld kertoo jossain määrittelemättömässä tulevaisuudessa sijaitsevasta villin lännen teemapuistosta, johon ihmiset saapuvat "etsimään itseään", eli ammuskelemaan ja panemaan holtittomasti.

Puistoon on luotu "isänniksi" laaja joukko robotteja, jotka elävät heille annettua tarinaa Groundhog Day -tyylisessä luupissa niin kauan kunnes joku vieras ohjaa heidän toimintaansa muuhun suuntaan. Tapetut robotit siistitään puiston huoltotiloissa, jossa roboteilta myös kysellään analyysejä tapahtumista ja säädetään luonteenpiirteitä ja ulkonäköä.

Tätä kirjoittaessani tajuan, että kirjoitukseni sisällön kannalta ei haittaa, vaikken spoilaa tapahtumia. Itse asiassa taisin jo kolmannen jakson jälkeen nähdä jonkun linkkaamaan Reddit-ketjun, jossa osa viimeisen jakson tapahtumista osattiin ennustaa. Voi olla, että tapahtumat pystyi tarkistamaan siitä 70-luvun leffasta, en tiedä... Joka tapauksessa tässä sarjassa on niin paljon muitakin tasoi, ettei sarjasta kirjoittaminen jää pelkäksi juonen arvioinniksi.

Westworldin varsinainen teema ei ole sci-fi-lukijoille uusi. Etenkin Philip K. Dickin kirjoja lukeneet ovat tutustuneet robottien tietoisuudesta kumpuaviin ongelmiin (Do Androids Dream of Electric Sheep?, eli Blade Runner nyt etunenässä). Onko roboteilla oma tahto? Westworldin robotit läpäisivät Turingin testin jo aikaisessa vaiheessa, Anthony Hopkinsin loistavasti näyttelemän puiston luojan mukaan. Mutta vasta kun Hopkinsin esittämän Fordin yhtiökumppani Arnold loi roboteille muistot, ne tulivat tietoisiksi asemastaan. Tosin vasta pikku hiljaa.

Ihmiset mässäilevät kipua tuntevien robottien kustannuksella. Voiko sitä verrata eurooppalaisiin kolonialisteihin ja eri mantereiden alkuasukkaisiin? Ovatko "isännät" tulevaisuuden mustia orjia? Ts., onko roboteilla ihmisoikeudet - tai mikä määrittelee ihmisyyden? Tietoisuus? Kyky tuntea?

Teemasta on tullut ajan kuluessa ajankohtaisempi. 1970-luvulla se oli kauas näkevien mielten pohdintaa, mutta robottien ja tekoälyn kehitys on 2016 siinä pisteessä, että ihmiskunta joutuu kohta pohtimaan Westworldin ongelmia tosissaan. Sattumalta rupesin juuri lukemaan Robert Heinleinin kirjaa Stranger in a Strange World, joka kertoo Marsista Maahan saapuvasta humanoidista, joka ei ole koskaan nähnyt ihmistä.

Koska Westworld on HBO:n tämän syksyn Vakava Spektaakkeli Sarja, sen tuotantoon on laitettu ehkä biljardi dollaria. Tämän huomaa. Kaikki näyttää upealta, pelkkä musiikkibudjetti on isompi kuin kaikki mitä Yle on kaatanut Sorjoseen, alkutunnari on varmaan ollut kalliimpi kuin kaikki koskaan tehdyt suomalaiset tv-sarjat yhteensä.

Ja näyttelijät: Kuten mainittua, Anthony Hopkins on loistava puiston salaperäisenä ja omapäisenä perustajana, joka haluaa tehdä vielä yhden tarinan ennen väistymistään. Ed Harris on salaperäinen mustahattu, joka haluaa pelata puiston ns. läpi. Evan Rachel Wood on Dolores, joka herää alistuvan maatilan tyttären roolistaan huomaamaan, että koko hänen elämänsä valhetta.

Sarjan keskivaiheilla enimmäisten jaksojen aiheuttama valtava innostus laimeni hieman. Olin rakastunut sarjan maailmaan, ostin sen täysin. Hieno luomus. Sitten kului pari jaksoa, että tarina ei oikein kulkenut eteenpäin, kunnes se riuhtaistiin taas eteenpäin kohti lopun räjähdystä. Kuten alussa totesin, en oikeastaan pidä suuriin paljastuksiin perustuvista juonirakenteista, mutta Westworldin käsikirjoittajat todella onnistuivat viemään homman maaliin niin, että video on demand -kansa ryntää sosiaaliseen mediaan kirjoittamaan kapitaaleilla.

Toinen kausi tästäkin on ilmeisesti tulossa. Käsikirjoitus antaa sille hyvin tilaa. Ikävä kyllä sarjan pointti tuli selväksi jo tästä kaudesta, ja jatkossa tullaan luultavasti keskittymään enemmän Jännittävän Toiminta-Sci-Fi:n tekemiseen.

Katsomisen arvoinen, ehdottomasti, vaikkei top 5 -kamaa olekaan.