Voi jösses, huomasin etten ollut tätä helmeä muistanut vielä arvioida! Ehkä vajaa kuukausi sitten lukaisin tämän. Monet tätä olivat ehtineet hehkuttaa, ja sekä Murakamin että juoksukirjojen ystävänä oli selvää, että jonain päivänä tähän olisi tartuttava.
Lopullinen niitti oli, kun törmäsin yllättäen kesäisen sunnuntaisella 20km-lenkillä vanhaan ystävääni Villeen, joka muistutti minua tästä kirjasta. Tai lähinnä kyseli joko olen ehtinyt lukea. En enää voinut viivytellä.
Kuten kirjoitin, kesäinen maratonhaasteeni meni ns. vituiksi, koska penikkatauti yllätti liian kovaa treenatun toukokuun puolivälissä. Mutta olkaa huoleti, nyt olen päättänyt juosta ensimaratonini synnyinkaupungissani Huittisissa syyskuun puolivälissä! Kirjoitan tästä aiheesta myöhemmin esituntemuksiani ja valmistautumistunnelmia.
Haruki Murakami on japanilainen kirjailija, jolla on hyvin omintakeinen tyyli tehdä romaaneja. Tai sitten kyse on kulttuurieroista ja käännöksestä. Olen lukenut häneltä ainoastaan yhden kirjan - Suuri Lammasseikkailu - josta kyllä pidin todella paljon, mutta en ole siitä huolimatta ehtinyt muihin Murakameihin ennen tätä tarttua. Tämä saattaa johtua siitä, että vierastan käännöksiä. Olen antanut itselleni kertoa, että japanista mihin tahansa muuhun kieleen käännettäessä tekstiä pitää muuttaa melko paljon, koska japanin kielessä asioita toistetaan paljon. En tiedä onko tämä ihan puutaheinää, mutta näin olen kuullut. Siksi tuntuu oudolta lukea hänen kirjojaan suomeksi tai englanniksi (Suuri Lammasseikkailu siis suomeksi ja tämä juoksukirja englanniksi). En lopultakaan pysty kuvittelemaan, mitä itse Murakami on halunnut sanoa!
What Do I Talk About When I Talk About Running on otsikollaan hyvin selittävä. Murakami on juossut yli 20 vuotta. Hän ei juokse näyttääkseen hyvältä tai laihtuakseen, vaan hän tarvitsee juoksemista. Viimeisen kahden ja puolen vuoden aikana minulla on ollut täsmälleen samanlainen olo, ja siksi WDITAWITAR tuntui niin mahtavalta heti alusta lähtien (en todellakaan aio kirjoittaa kirjan koko nimeä kolmatta kertaa).
Juoksukirjat voi jakaa raa'asti kahteen kastiin. On teknisiä kirjoja, jotka kertovat miten pitää juosta, mitä pukea jalkaan, mitä syödä ennen ja jälkeen harjoituksen ja niin edelleen. Sitten on FIILISKIRJOJA, joihin minun suosikkijuoksukirjani kuuluvat. Kuten Born To Run tai Ultramarathon Man, myös WDITAWITAR yrittää selventää lukijalle, mitä kirjoittaja tuntee ja ajattelee juostessaan.
Ja se on kaikista mielenkiintoisinta. Jos haluatte saada lisää fiilistä juoksemiseenne, suosittelen todella lämpimästi tätä kirjaa.
Koska olen lainausten eli siteerausten suuri ystävä, jaan teille Kindleen tallentamani lempilainaukset kirjasta:
Emotional hurt is the price a person has to pay in order to be independent.
At any rate, that’s how I started running. Thirty-three—that’s how old I was then. Still young enough, though no longer a young man. The age that Jesus Christ died. The age that Scott Fitzgerald started to go downhill. That age may be a kind of crossroads in life. That was the age when I began my life as a runner, and it was my belated, but real, starting point as a novelist.
People sometimes sneer at those who run every day, claiming they’ll go to any length to live longer. But I don’t think that’s the reason most people run. Most runners run not because they want to live longer, but because they want to live life to the fullest. If you’re going to while away the years, it’s far better to live them with clear goals and fully alive than in a fog, and I believe running helps you do that. Exerting yourself to the fullest within your individual limits: that’s the essence of running, and a metaphor for life—and for me, for writing as well. I believe many runners would agree.
Nothing in the real world is as beautiful as the illusions of a person about to lose consciousness.
