Disclaimer: Tunnen melko hyvin joitain My First Bandin jäseniä. En tietenkään silti kehuisi heidän levyään, jos se ei olisi oikeasti hyvä.
Olen ollut aivan hemmetin MEHUISSANI siitä, että My First Band vihdoin onnistuu myös albumimitassa. Bändin debyytti oli aikoinaan melko raakilemainen, kun taas kakkoslevy Mercury & Glitter hyppäsi huomattavasti eteenpäin, mutta kärsi tasapaksuudesta ja siitä ettei kaikki loksahtanut paikoilleen.
Mutta nyt kolisee. Kolmas levy on nimeltään Corazon, eli sydän.
My First Band operoi Suomessa "melko" haastavalla kentällä, eli pirteän, teatraalisen ja anteeksipyytelemättömän popin parissa. "Kenttä" ja "parissa" mainittu... no, pahoittelen lepsua ilmaisua, mutta esimerkiksi Mercury & Glitterin The Ark -viboja ei ole rock-yleisön helppo sulattaa.
Alan itsekin olla melkoisen täynnä The Arkia tässä vaiheessa maailmanhistoriaa, joten on hienoa, että My First Bandkin on ottanut valtavan askeleen eteenpäin. Corazon ei pelkästään bailaa, vaan se KOURAISEE. Sillä on napakasti eteenpäin kulkeva ja turboahdettu moottori, mutta iso sydän (eli se CORAZON, tajusitteko?).
Toisin sanoen aiemmin bändi ei koskettanut. Nyt koskettaa.
Oikeastaan Corazon on mahtavalla tavalla omituinen albumi. Se ei tunnu liian harkitulta, vaan siinä on seikkailun tuntua. Ikään kuin sitä ei olisi suunniteltu, vaan se olisi tapahtunut.
Tämä kuvailu tuntuu tietysti abstraktilta jos ei ole kuullut levyä, mutta sain ennakkokappaleen levystä jo huomattavan aikaisin ja tässä on ollut rutkasti aikaa luukuttaa albumia.
Aluksi se jopa hämmensi. Don't Break My Corazon on tietysti loistava single, mutta levyn parasta antia ovat maalailevat tunnelmapalat, kuten DeLorean, Let It Go, Thank You For Your Heart, Dame De Voyage tai levyn paras biisi Manilla Vanilla.
Monessakin mielessä tällaista levyä ei ole tehty Suomessa koskaan. Toisaalta My First Bandin tekninen osaaminen on todella korkealla tasolla. Sovitukset eivät kuulosta bändin tekemiltä - siis siinä mielessä, että ne pyrkivät pois kitara-basso-koskettimet-rummut-ratkaisuista. Toisaalta Antti Koivulan uhkarohkea tapa tulkita biisejä ei onnistuisi kovin monelta.
Tavallaan My First Band ei ole matalan intensiteetin musiikkia missään mielessä. Se vaatii uskoa ja halua lähteä juttuun mukaan. Elää vähäsen mukana. Kylmiltään kuunneltuna se saattaa pelästyttää ja vaatia liikaa.
Välillä tämä on kuin Baz Luhrmanin ja David Lynchin yhdessä ohjaaman scifi-leffan soundtrackilta. MISTÄ tämä oikein tulee? Mahtavaa kun ei tajua eikä näe mitään ajatusrakennelmaa musiikin taustalla, se vain on.
Don't Break My Corazonin lisäksi kovimpia pop-hittejä ovat Teenage Dreamstage, Parachute ja Freedom Fighter, mutta en kyllä osaisi sanoa mikä näistä olisi paras single, kun koko levy on jotenkin niin kaikesta muusta tällä hetkellä kuultavasta musasta erillään.
Upea levy. Suosittelen.
