Osaisitko tehdä objektiivisen arvion kirjasta, joka kertoo bändistä, jonka Mitä kuuluu -videon ensi-iltapäivänä joit ensimmäisen kerran kännit? Osaisitko asettua sellaisen kokemuksen ulkopuolelle? 

Unohtaa, kun joit 15-vuotiaana viisi olutta, poljit pyörällä niitettyyn viljapeltoon ystäviesi Kimmon ja Karin kanssa, huutaen samalla "HEIIIHEIIMITÄKUULUUSÄKYSYTJA..." 

Minä en osaa, joten seuravassa pitkä ja polveileva teksti täynnä sentimentaalista pörinää. 

Tämän kirjan lukemisesta tuli yllättävänkin tunteikas kokemus. Bändin ja itseni samanaikainen kasvaminen aikuiseksi on aiheuttanut sen, että Apulanta herättää minussa hieman samanlaisia haikeita tunteita kuin PMMP.  Kirjan varsin nopea hotkiminen ja Apis-levyjen kuuntelu siinä sivussa johtivat hyvin herkkään tunnetilaan, jota eilen vahvisti Robin Williamsin kuolema.

Tämä arvostelu saa siis paljon positiivista vetoapua siitä, että A-lauta on niin tärkeä bändi minulle. Jos tämä kirja kertoisi vaikkapa Egotripistä, arvostelisin kirjallisia arvoja varmasti tiukemmin. En edes yleensä pidä bändikirjoista, enkä olisi varmasti lukenut tätäkään kirjaa jos en pitäisi Apulannasta.

Ajattelin lukiessani monenlaisia asioita. Paljon omaa elämääni, ja miten onnellisessa tilanteessa se on nyt. Miten bändihistoriikki voi nostattaa tällaisia tunteita? Ajattelin myös, miten isoja vaikeuksia Apulannan iki-coolin fasadin taakse kätkeytyy.

Ajattelin, miten paljon Apulannassa tienaa. Tätä ei tietenkään kirjassa paljasteta, enkä mitään verotietoja kaipaakaan, mutta jostain syystä ajattelen usein muusikoiden liksoja - MUTTA en kateellisesti, vaan siitä kulmasta, että toivottavasti he tienaavat tarpeeksi pärjätäkseen. Jotenkin hassua, mutta huomaan ajattelevani tätä usein. Apulannan kohdalla tämä ei ole varmasti ongelma. Minusta olisi hienoa, jos Suomessa olisi enemmän rikkaita muusikoita.

Mutta olin minä analyyttinenkin. Mietin, miten ainutlaatuinen Apulannan tarina Suomessa on. Tinkimättömyys ja kokeilunhalu eivät aina johda pitkään uraan, mutta Apulannan johtokaksikko Santapukki-Wirtanen on selviytynyt tästä kaikesta. Basistit eivät ole selviytyneet aivan yhtä hyvin. Siis ovat toki selviytyneet ihmisinä, mutta Tonin ja Sipen kummallisen suhteen kolmantena pyöränä ei ole varmastikaan helppoa olla. Spekuloidaanpa kirjassa silläkin, miten paljon Sipen on täytynyt uhrata ollakseen osa Tonin taiteellista visiota. Samalla on tietysti selvää, ettei Apulantaa voisi olla olemassa ilman Sipeä.

Mietin myös, että kaikesta kirjan hyvyydestä huolimatta paras Apulanta-kirja kirjoitetaan joskus sitten pitkän ajan päästä kun Apiksen kundeista - ja kenties minusta ja sinusta - on aika jättänyt, ja joku kokoaa laajemmasta perspektiivistä kuvan näistä ihmisistä ilman heidän haastattelujaan. Tämä on Apulannasta lähtöisin oleva Apulanta-kirja, ja se käsittelee lähinnä bändiä, ja jättää (täysin oikeutetusti) bändin jäsenten yksityiselämän hieman varjoon.

En ole lukenut Ari Väntäsen Hanoi Rocks ja Michael Monroe -kirjoja, mutta olen kuullut niistä paljon kehuja. Apulanta-kirjaa varten Väntänen on kerännyt materiaalia lähinnä haastattelujen muodossa, mutta myös kuvia ja lehtileikkeitä nähdään ilahduttavan paljon - enemmän kuin yleensä bändikirjoissa, joissa on se muutaman aukeaman kuvakavalkadi puolivälissä.

Massiivisuus ja perinpohjaisuus on tyypillistä Apis-tuotteelle, esimerkkinä tyhjentävän massiivinen Kesäaine-dvd.

Sanottakoon nyt kuitenkin, että Väntänen olisi voinut hieman monipuolistaa kerrontaa. Kronologiana etenevä kirja kangistui ajoittain kaavoihinsa. "Tehdäänlevyä-käydäänkiertueella-myydäänkultaa-Tonitekeebiisejä"-karuselli pyörii koko aktiiviuran läpi. TOKI bändielämä on varmasti juuri tuon kaavan mukaista, mutta ajoittain olisi toivonut asiakokonaisuuksista muodostuneita lukuja kronologian sijaan. Toisaalta taas bändin jäsenten tai bändiä lähellä olevien tahojen sisällöiltään risteävät sitaatit muodostivat paikoin todella virkeää vuoropuhelua.

Siinä kaikki Kaikki yhdestä pahasta -kirjan kirjallisista arvoista: Yhteenvetona voi sanoa, että kirjallinen taso oli hyvä, ei loistava. PALAAMME  nyt Apulannan merkitykseen minulle. MIiinäminäminä, miinänminäminä.

Kirjan luettuani olen varma, että sillä on myös bändiä eheyttävä vaikutus. Kävi ilmi, että Apulannassa ei juuri puhuta ongelmista. Ehkä asioiden hidas aukeaminen on auttanut pitämään bändin kasassa, mutta olen varma että Toni ja Sipe saavat jälleen lukea toisistaan asioita joita eivät tienneet.

TOSIN Apulannan kohdalla on aina takaraivossa se kutkuttava mahdollisuus, että bändi leikkii median ja lukijan kanssa. Avoin puhe julkisuuden hallinasta kuului kirjan parhaimpaan antiin. Ehkä tämä on yksi uusi luku siihen näytelmään Apulannasta, johon kuuluvat iskelmä-alter egot, hullut tarinat haastatteluissa ja yleinen nöyrä itsevarmuus.

Tajusin myös lukiessani, että aiemmin tänä vuonna peräänkuuluttamani Apulannan spektaakkelin paluu ei ole tarpeellista. Spektaakkelien ollessa huipussaan 2000-luvun alun kiertueilla bändi oli myös kriisissä. Temosta eivät bändihommat huvittaneet, Wirtanen hommasi itselleen liikaa töitä ja paloi loppuun Santapukin pitäessä hommia kuosissa. Voi perkele nyt ampiainen häiritsee kirjoittamista. Siksi piti keksiä jotain, mikä pitäisi homman mielenkiintoisena.

Parhaan levynsä Kiilan jälkeen bändi syntyi Parta-Samin kanssa uudelleen, eikä spektaakkelille ollut enää niin suurta tarvetta. Ihannetilanne mille tahansa yhtyeelle on, että KAIKKI se tarvittava bensa tulee soittamisesta - siis siinä tapauksessa että musiikki on bändin tärkein voimavara. Kun ura kestää yli 20 vuotta, on moinen tietysti vaikeaa, mutta Apulanta on siinä spektaakkeliensa jälkeen ja monia haavoja kärsineenä onnistunut.

Tämä ajatus tuli mieleeni viikonlopun Flow-festivaaleilla, kun kuuntelin Manic Street Preachersin settiä, ja sen perusasioihin ja hyviin biiseihin nojaava rock-setti pyyhki melkeinpä koko muulla festivaalilla lattiaa. Miten kauan tuokin bändi on kiertänyt? Ja miten he silti kuulostivat juuri niin tuoreilta kuin 15 vuotta sitten kun näin heidät ensi kerran.

Muusikon pahin mindfuck on tietysti se, miten uskoa omaan hyvään fiilikseen keikkasoittamisen autuudesta, ilman että antaa epäilyksen peikon nakertaa itsetuntoa. Ollaanko me nyt oikeasti hyviä? Voidaanko me olla olemassa näin kauan? Mitä jos ihmiset eivät enää välitä?

Apulanta on antanut aina niin paljon haastatteluja, ja he ovat niin HYVIÄ mediassa, että on suorastaan pelottavaa lukea miten herkillä he usein käyvät. Tai tietysti käyvät - ovathan he oman sielunsa esittelyllä itsensä elättäviä taiteilijoita. Mutta silti. Koko Suomen tuntemat Toni ja Sippi ja Temonen/Parta-Sami/Ville pistävät kotioven kiinni, eikä kukaan enää taputa selkään tai pyydä nimikirjoitusta.

Se kasvattaa. VARSINKIN kun miettii miten nuorena Apulanta sai kaiken. Jos minä alle parikymppisenä myisin kultaa ja soittaisin täysille saleille ympäri Suomen, minä KUOLISIN. Ihan oikeasti. Kokeilisin kaikkia huumeita enkä uskaltaisi nähdä ketään. Hattu päästä sille, että nämä ihmiset muuttuivat tällaisesta kokemuksesta vain vahvemmaksi. Menestyminen ei ole helppoa. Sanoo kuukausipalkattu toimistotyöläinen, tajuten samalla ettei tiedä muusikon todellisuudesta mitään. Mutta silti paljon enemmän kuin keskivertojorma.

En enää edes yritä pitää tässä kirjoituksessa minkäänlaista rakennetta. Minulle tosiaan heräsi kirjasta niin paljon muistoja ja ajatuksia, että aion oksentaa ne kaikki tähän. Onhan tämä sentään minun blogini!

Riittääkö USBi? Väännös Usko-biisin sanoituksesta, jota Toni Wirtanen joskus käytti.

Muistan, kun näin Apulannan ensimmäistä kertaa livenä. Tämä tapahtui Ehjä-levyn aikoihin Köyliön Lallintalolla. Olin ehkä 16-vuotias. Ihmettelin, kun bändin jäsenet tulivat keikan jälkeen salin puolelle. Olin niin tohkeissani keikasta, että menin sanomaan heille jotain tyhmää. Sehän ei koskaan kannata. En kuitenkaan oppinut tästä ekasta kerrasta, vaan olen tohkeissani sanonut usein tämän jälkeenkin artisteille keikan jälkeen jotain tyhmää. Mutta Apulanta on alusta asti tiennyt, että on tärkeää huolehtia faneista.

Minun ja Apulannan suhde alkoi siis Mitä kuuluu -biisin videoensi-illasta. Siitä se jatkui äärimmäisen vahvana aina varhaiseen aikuisuuteen asti. Plastik-levystä en pitänyt hirveästi (kävin kovaa kamppailua siitä, voinko hyväksyä suosikkibändin heikomman levyn), ja Heinola 10 ja Hiekka menivät ohi. Tämä johtui siitä, että olin ysärin lopussa soittanut nu metal -bändissä itsekin, ja noiden levyjen ilmestyessä olin totaalisen kyllästynyt koko musiikkityyliin (lukuunottamatta Deftonesia). No, olin tuohon aikaan myös aika tiukkis musiikin suhteen - lähinnä kaikkea ei-suosittua, mutta Hiekkaan olen ihastunut vasta myöhemmin. Eivätkä nuo levyt tietenkään ole nu metallia (Väntänen muuten väittää että Toolin Lateralus on nu metal -levy), mutta sellaiseksi ne tuolloin mielsin.

Sitten tuli Kiila. Olin juuri muuttanut Helsinkiin, ja olin samaan aikaan innostunut, toiveikas ja surullinen. Ihmissuhteista oli painolastia. Siihen saumaan iski mielestäni Apulannan paras levy Kiila, jota tulee vieläkin kuunneltua tasaisin väliajoin. Harmi että sen vinyylipainos oli niin pieni. Pitäisi kyllä hankkia se vinyylinä... SIVUASIA.

Vieläkin tulee joka kerta kylmät väreet kun kuulen Pahempi toistaan, Usko tai Armo -biisit. Tai Syöpä. Muistan elävästi keikkoja tuolta ajalta. Miten vahvalta ne biisit tuntuivat! Ja nyt voin kirjasta lukea, miten vaikeasta paikasta Wirtanen on nuo biisit tuonut kuultavaksemme...  illan suu mis kaikki kirkastuu!

Vielä 2011 Provinssissa kun olimme YleX:n festaritiimin kanssa katsomassa Apiksen keikkaa, toi Armo kyyneleet silmiin.

No niin. Olenkohan muistellut tarpeeksi?

Pointti tässä kirjoituksessa taisi olla se, että kirjallinen suoritus oli kelvollinen, mutta Apulannan tarina ja sen samanaikaisuus oman elämän kanssa on syvä ja vahva. Hieno tarina.

Suosittelen siis tätä kirjaa lämpimästi. Kaikilla meillä on JONKINLAINEN suhde Apikseen. Tämän luettuaan tietää mistä he tulevat, ja että 20 vuoden ura ei tule itsestään tai helpolla.

Tänään luin Instagramista, että bändi on studiossa. Olkoon seuraava levynne loistava!