Olin eilen Olympiastadionilla katsomassa Cheekin toista loppuunmyytyä megakeikkaa.

Koko Cheek-ilmiö on varsinkin keikkojen lähestyessä aiheuttanut aivan valtavasti älämölöä, josta suurin osa tuntuu olevan joko älytöntä suuttumusta siitä, että joku arvostelee Cheekiä, tai sitten älytöntä suuttumusta siitä, että joku pitää Cheekistä. En ole laskenut, mutta tuntuu jopa siltä, että on enemmän niitä jotka ovat suuttuneet Cheekin arvostelusta, kuin on niitä jotka oikeasti arvostelevat Cheekiä.

Minä en jaksa nyt hämmentää kumpaakaan näistä sopista, vaan tyydyn ajattelemaan ääneen siitä, miksi juuri Cheek sai myytyä Olympiastadionin kahdesti täyteen.

Ensinnäkin Cheek pystyi "rokkaamaan stadionin", koska se sopii hänen tarinaansa. Miehen narratiivi on rap-uran alusta lähtien ollut saavuttamista, kovaa työtä, menestykseen pyrkimistä, menestyksestä nauttimista ja suuria unelmia.

Hän ei ole tietenkään luonut tätä tarinaa tyhjästä levy-yhtiön neukkarissa, vaan hän vamasti on aidosti sellainen ihminen. Mutta kun tarina on tarpeeksi vahva, ja sen luontainen kehitys johtaa jatkuvasti isompiin asioihin, ihmisten on helppoa innostua tarinasta ja lähteä siihen mukaan.

Esimerkiksi Paula Koivuniemi on valtavan suosittu artisti, mutta hänen tarinansa ei ole tähtiin kurkottamista ja unelmien toteuttamista. Se on enemmänkin viihdetaiteilijuutta, tanssikeikkaa kovalla ammattiylpeydellä. Siksi Paula Koivuniemen mieleenkään ei ole varmasti tullut esiintyä stadioniolla. Samasta syystä stadionia ei varmasti olisi Paulan toimesta myyty loppuun, vaikka hän sitä olisi yrittänytkin - se nyt ei vain sovi hänen tarinaansa.

Toiseksi aika oli nyt kypsä Cheekille lähteä täyttämään stadion. Hänen uransa on ollut tähän asti nousujohteinen, eikä suvantokohtia ole vielä ehtinyt tulla. Pari vuotta sitten hän ei ollut vielä tarpeeksi tunnettu, mutta Vain elämää -ohjelman näkyminen Ruuhka-Suomen ulkopuolella teki miehestä riittävän tutun, jotta kriittinen massa liikahtaa.

Kolmas syy on oikeastaan tärkein. Ainakin eilisellä keikalla koko stadion vaikutti olevan aivan valtavassa hurmoksessa. Sellaisia kokemuksia ihmiset etsivät, ja niistä he ovat valmiita maksamaan. Ja tässä on myös muille isoille artisteille vinkki: Ihmiset haluavat olla osa ilmiötä. Varmastikaan kaikilla paikalla olleilla ei ole kovin läheistä suhdetta Cheekin musiikkiin, mutta mies järkkäsi bileet, joiden tahdissa kenen tahansa on helppo heilua. Painavampi kohde vetää puoleensa kevyempiä kohteita (ehkä kömpelöin painovoiman lain kuvaus...). Minä en maksanut lipustani (sain sen Radio Metro Helsingin juontajalta), mutta rahaa vasten etsin itsekin kulttuurista vastaavia kokemuksia.

Neljäs syy: Cheek on riittävän lähellä kansaa. Hänellä on Vain elämää -tuliaisina versiot Katri Helenan Puhelinlangat laulaa -biisistä ja tietty Kaija Koon Tiniksestä (ihmettelin muuten miksei Kaija ollut eilen laulamassa), sekä iso pino omia hittejä. Hänet tuntee, vaikkei seuraisi musiikkia yhtään, kuten suurin osa suomalaisista tekee. Tai siis ei tee. Ei keskivertoihminen ole kiinnostunut levyjen julkaisuista tai uusien artistien bongaamisesta. He haluavat laulaa hittejä ja kokea isoja kokemuksia - bilettää. Eikä siinä ole mitään väärää, vaikka sellaistakin kritiikkiä tänään Facebookista luin. Jos ihmisiä kiinnostaisi hienot albumikokonaisuudet ja vanhat vinyylilevyt, olisi tälläkin blogilla varmasti paljon enemmän lukijoita (katkera naurahdus).

Tässä syitä miksi ihmiset olivat tulleet paikalle perjantaina ja lauantaina. Miksi he viihtyivät olikin Cheekin ja Suomen parhaiden ääni-, valo- ja kuvaihmisten ansiota (ja tietysti hommia mukana suunnitelleen levy-yhtiön). Show'ta on ruodittu valtavasti kaikkialla, joten tyydyn sanomaan sen, että tutkiskeltuani sydäntäni myönnän, että aidosti nautin keikasta kokonaisuutena, vaikkei Cheekin musiikki kovin lähellä sydäntäni olekaan. Jonne Aaronin kahden pennin steventylerismi hävetti ja jotkut Cheekin tilitysbiisit tuntuivat yläasteikäisen päiväkirjasta repäistyiltä, mutta kokonaisuutena viihdyin. Visuaalinen kokemus varsinkin oli juuri niin huikea kuin kaikkialla hehkutetaan. Sanni näytti totaalisen kuumalta. Ja Villegalle luisuu tasaisesti kohti Suomen Kanye/Weezy/BustaRhymes-menoa - siis mahtavan lookkinsa ansiosta.



MUTTA SIIS

Jos tällä kirjoituksella on joku pointti, olkoon se se, että hyvä että tämä spektaakkelin tärkeys huomattiin. Toivottavasti joku muukin suomalainen artisti kykenee johdattamaan tarinansa loogisesti kohti sitä pistettä, että stadionilla saadaan kokea muitakin yhtä hekumallisia iltoja.

Eivät ihmiset ole nimittäin aikojen saatossa muuttuneet mihinkään: Leipää meillä on vaihtelevasti, mutta kuitenkin melko varmasti. Sen jälkeen tarvitaan vain sirkushuveja, joista olemme valmiit maksamaan ja niistä yhdessä riemuitsemaan.