Mutta sain vasta nyt luettua sen! Syynä viivästykseen ei suinkaan ole kirjan pituus tai tylsyys, vaan se, että kuten olen monesti blogissa todennut, luen yleensä sängyssä ennen nukkumaanmenoa, jolloin laitteena on iPadin Kindle-appi, koska silloin en tarvitse lukuvaloa.

Mutta Musa & Media -matka antoi aikaa lukea Ukkosmaineen tarinat.

Minun ja Ukkosmaineen lähempi tarina alkoi aika kummallisella tavalla. Pari vuotta sitten bändi lähetti minulle töihin jonkun sinkun - tai sitten se oli vain massapostattu sähköpostitiedote. Joka tapauksessa olin tätä ennen ehtinyt unohtaa Ukkosmaineen, jota olin joskus kuullut muodossa Klaus Thunder & Ukkosmaine, ja josta en ollut suoraan sanonut pitänyt yhtään. Olin suorastaan inhonnut sitä. 

Kävin kuuntelemassa pätkän silloin tarjottua biisiä, ja vanhat tunteet ryöpsähtivät pintaan. Twiittasin näin:

Klaus Thunder & Ukkosmaine on paska ja tekohauska bändi.
— Jussi Mäntysaari (@jussimantysaari) April 16, 2012

Kuulin myöhemmin, että Klaus ja Wilhelm olivat lukeneet twiittini, ja joko maininneet siitä itse FB-ryhmässään, tai sitten joku heidän faninsa oli kannellut. Joka tapauksessa seurasi jonkinlaista sanailua minua kohtaan, ystävällisessä hengessä.

Siitä iski kosketinsoittaja-Wilhelmillä idea, että hän haastaa minut maratonille ja katsomaan keikkaa. Emme kummatkaan päässeet juuri sille maratonille jota alun perin olimme suunnitelleet, mutta hän juoksi lopulta nopeamman ajan, eli hyvä voitti, eikö niin?

Tänä keväänä tuli tämä kirja minulle postissa duuniin - eli en siis ole ostanut tätä. Mukana oli vielä omistuskirjoitus, ja minun twiittinikin on päässyt mukaan kirjaan, se vie kokonaisen sivun!


Kirja on kosketinsoittaja Wilhelmin eli Ville Karttusen kirjoittama. Se on lämminhenkinen, vilpitön ja pienimuotoinen kuten Ukkosmainekin. Tässä tärkeä ero. Olen kirjan saamisen jälkeen kuunnellut jonkin verran Ukkosmainetta. En enää usko, että he ovat tekohauskoja. He ovat täydellä sydämellään musiikkinsa takana seisova duo, ja juuri tämä sydämellisyys on ajanut pienen mutta uskollisen joukon ihmisiä heidän faneikseen.

Toista kohtaa twiitistäni en voi perua. Ehkä "paska" on liian karskisti sanottu, mutta en minä kyllä edelleenkään bändin musiikista pidä. Jos tämä blogi olisi Hollywood-elokuva, niin varmaan olisin oppinut tämän yhteisen taipaleemme myötä rakastamaan bändiä. Niin ei käynyt.

En käytä enempää aikaa bändin musiikin arvostelemiseen. TV-Respa on tehnyt samanhenkistä juttua paljon paremmin. Toisaalta Bääbs on niin ihq, että se antaa anteeksi paljon. No on se silti parempi bändi. Ja nyt varmaan molemmat bändit loukkaantuvat kun vertasin. Mutta on niissä jotain samaa - naivismia.

Olen edelleenkin velkaa bändille yhden keikan. Siis että menen katsomaan heidän keikkaansa. Koska siellä se rakastuminen kuulemma tapahtuu.

Karttusen kirjoittama bändihistoriikki keskittyy hyvin tarkasti vain bändiin. Heistä ihmisinä emme kuule mitään, mikä on selvästi tietoinen päätös. Olisi tietysti mielenkiintoisempaa lukijalle kuulla koko tarina, mutta fanille Ukkosmaineen tarina on varmasti riittävä. Myös lopun ruksittava keikkalista ja tarinat biisien takaa kielivät siitä, että kyseessä on tiukasti faneille suunnattu julkaisu.

Jos tässä joku suurempi tarina on taustalla, niin se on klassinen underdog-narratiivi. Bändi on julkaissut alusta lähtien musiikkinsa itse, heitä ei ole auttanut kukaan muu kuin Stellan kitaristi Heikki ja lukuisat muut ystävät. Radiot ovat tuhahdelleet (jotkut musapäälliköt jopa vittuilleet twiiteissään), musalehdet kirjoittavat pikkujutun tai jättävät huomiotta, maakuntalehdistä saattaa lukea levyarvion.

Silti Klaus ja Wilhelm ovat jatkaneet, koska keikat ja keikkayleisö antavat voimaa jatkaa. Tavallaan tarina on niin klassinen, että rupeaa jo toivomaan Anvil-tyyppistä loppuratkaisua, jossa suuri yleisö vihdoin löytää Ukkosmaineen. Mutta en nyt mene bändin musiikkiin.

Luin tätä kirjaa ohuessa krapulassa lauantaiaamuna Tampereen hotelli Ilveksessä. Silloin se antoi lohtua, kuten myös eilen illalla kun luin sen loppuun. Ukkosmaine on siis palvellut minuakin pyyteettömällä työllään.

Jos he laulaisivat itsemurhasta ja Charles Mansonista, Paola Suhonen olisi jo ohjannut heille musiikkivideon ja Music Finland olisi roudannut heidät vähintään viidesti Eurosoniciin esiintymään - Tulevaisuuden tusina -kärkisijasta puhumattakaan. Mutta Ukkosmaine on valinnut naivistisen ja positiivisen tien, mikä on suomalaiselle muusikolle se pisin ja raskain kulkea.

Kirjan voi tilata täältä.