Tämä aihe on pyörinyt päässäni pitkään hajanaisina ajatuksina, enkä ole oikein onnistunut kiteyttämään sitä yhdeksi selkeäksi lauseeksi. Tällä viikolla jotain tapahtui, ja sain aikaiseksi tuon otsikon.
Minä kirjoitan kahteen Suomen harvasta vain musiikille omistautuneesta mediasta: Rumbaan ja Soundiin. Luen näiden lisäksi satunnaisesti Sueta ja Infernoa, sekä kuuntelen joitain Ylen musiikin erikoisohjelmia.
Tässä luetellut havainnot eivät välttämättä koskea kaikkia yhtäläisesti, mutta kärjistyksen ja pointin ymmärtämisen nimissä niputan kaikki suomalaiset musamediat tässä yhteen. Esimerkiksi Voicea en laske musiikkimediaksi, koska vaikka olemme todella tärkeä musiikkimedia, kuulijat eivät miellä meitä musiikkimedioiksi.
Oikeastaan aihe liittyy myös musablogeihin. Miten musablogien lukemisesta saataisiin yhtä suosittua kuin vaikkapa äitiys- tai muotiblogien? Musiikki koskettaa varmasti suurempaa määrää ihmisiä kuin äitiys, mutta musiikkiblogeilla ei ole lähellekään niin suuria kävijämääriä. Miksi? Miksei musiikki aiheena kiinnosta ihmisiä, vaikka melkein kaikki KUUNTELEVAT musiikkia? No, siksi radiot ovat suosittuja, meiltä musiikin voi vain kuunnella, ei tarvitse välttämättä olla siitä muuten kiinnostunut.
Mutta takaisin musiikkimedioihin. Miten niin niistä puuttuu innostusta?
Niiden tekijöiltä ei varmasti puutu innostusta, en tarkoita sitä. Tarkoitan sitä, miten musiikkimediat suhtautuvat bändeihin ja artisteihin. Varsinkin Rumballa on hallussa kriittisyys, mikä on tärkeä innostuksen vastavoima. Mutta kenen puolella Rumba on? Rumba on julkisuuskuvaltaan kaikkea tylsää massamusiikkia vastaan, ja sen kertomisesta brändi on tullut myös kuuluisaksi.
Hyvä alku! Mutta sitten kun on tehty erottelu me vs. ne, pitäisi olla myös se joku ryhmä artisteja ja bändejä, joiden lippua liehutetaan niin maan penteleen innokkaasti! NÄMÄ ON MEIDÄN SAKKIA! TIISU ON VITTU KOVINTA IKINÄ!
Sama koskee muitakin musamedioita, paitsi että ne eivät uskalla olla niin kriittisiä kuin Rumba. Ei musiikin kanssa tarvitse olla niin JOURNALISTINEN. Korkea kirjallinen taso on toki syytä säilyttää, mutta valitkaa rohkeammin puolenne.
Soundi on tehty aikuisille miehille jotka rakastavat Nightwishiä ja Hurriganesia. Näistä bändeistä tehdään myös paljon juttuja, mutta miksei niitä HEHKUTETA? Tai miksei Sue KUSE HUNAJAA Pää kii!:n puolesta entistä näkyvämmin? YleX on viime aikoina hehkunut Robinia vahvasti. Pidän tätä hyvänä merkkinä puolen valitsemisesta. Mutta antakaa tulla vielä suoremmin!
Uskon, että kun pystytään luomaan lukijoiden kanssa vahva ME vs NE -asetelma, alkaa se (toimittajan mielestä) huonolle musiikille naureskelu tai Cheekin kritisointi kantaa hedelmää. On kerrottu mitä vastaan ollaan, mutta ollaan myös jonkun puolesta! Ikivanhaa keittiöpsykologiaa, mutta niin se vaan on!
Tajusin tämän, kun mietin miksi joskus rakastin Metal Hammer -lehteä niin paljon, mutten suomalaisia musamedioita niin vahvasti: Metal Hammerilla oli aina HEIDÄN BÄNDIT. Machine Head oli kovinta! Dog Eat Dog oli kovinta (tämä oli vähän outoa)! Ja poppareille naureskeltiin.
Ehkä halpaa, mutta se toimi.
Tätä kirjoitusta ei pidä ymmärtää niin, että jotenkin väheksyisin suomalaisia musiikkimedioita. Teen niitä itsekin, ja tiedän että tekemisen lähtökohta on rakkaus lajiin. Mutta suuren yleisönkin pitäisi päästä kokemaan samoin.
Ja kuten tämän blogin lukijat ovat oppineet, itse yritän noudattaa tätä ohjenuoraa loppuun asti. Rehellisesti, mutta tarvittaessa tuelta hehkuttaen. Se tuo 2000 uniikkia lukijaa blogiin joka viikko, ja vaikka se on klikkijournalismin aikana vain Kim Kardashianin pillukarvan viuhahdus, olen tuosta luvusta tavattoman ylpeä.
JÄLKI-EDIT 7.10.: Tämä kirjoitus poiki fellow-bloggaaja Nalle Östermanilta huomattavasti synkemmän vision, jonka mukaan suomalainen musiikkilehdistö on jo kuollut.
JÄLKI-EDIT 7.10.: Tämä kirjoitus poiki fellow-bloggaaja Nalle Östermanilta huomattavasti synkemmän vision, jonka mukaan suomalainen musiikkilehdistö on jo kuollut.
Kyllä Rumbankin levyarvoissa hehkutetaan aika railakkaastikin. Kehujuttujen kirjoittamisen kanssa menee taas helposti mainoksen puolelle.
Allekirjoitan kommentin kehujuttujen mainokseksi menemisen kun mennään tarpeeksi pitkälle. Sitäkin tapahtuu ja se syö uskottavuutta kirjoittavalta taholta. Kehujen ongelma on se, että ne pitäisi osata perustella hyvin, eikä se ole helppoa, jonka takia luulen monen tyytyvän keskitien ratkaisuihin.
Hieno pointti tekstissä kuitenkin oli se, että jotain mieltä pitäisi olla. Pätee muuallakin kuin musiikissa. Täytyisi uskaltaa olla edes jonkin asian puolella julkisesti. Miten muuten saadaan edes aikaan keskustelua mielipiteistä, mikä kuitenkin on se ainoa järkevä keskustelun ja tappelun aihe?
Antti Ala-Könni: Tuo mitä sanoit lopussa on juuri se iso pointti: Kun asettuu hehkuttamaan jotain, asettuu potentiaalisesti naurunalaiseksi, mutta se hinta täytyy olla valmis maksamaan.
Sama pätee toki kritiikkiin ja "vihaamiseen": Paskaa heittäessä pitää olla valmis siihen, että paskaa lentää takaisin. Se on vähintään yhtä haastava laji.
"Oikeastaan aihe liittyy myös musablogeihin. Miten musablogien lukemisesta saataisiin yhtä suosittua kuin vaikkapa äitiys- tai muotiblogien? Musiikki koskettaa varmasti suurempaa määrää ihmisiä kuin äitiys, mutta musiikkiblogeilla ei ole lähellekään niin suuria kävijämääriä. Miksi?"
Tämä johtunee pääasiassa siitä, että musiikin herättämiä kokemuksia on huomattavasti vaikeampi saattaa sanalliseen muotoon kuin äitiyiden tai muodin. Musiikista lukeminen ei varmastikaan kiinnosta monia, koska musiikki on sanojen tuolla puolen.
Ehkä me musiikista kirjoittavat ja lukevat olemme sitten erityisen kielellisesti suuntautuneita ihmisiä, mutta vähemmistössä taidamme olla joka tapauksessa.
Melomaanikko! Olen kyllä käynyt blogissasi silloin tällöin, mutta vasta nyt luin tuon manifestisi. Hyvin puhuttu monesta asiasta.
Ja tuosta kommentistasi: Noinhan se on. Ihmisiä kiinnostaa musiikki, muttei musiikkimedia tai -journalismi.
Jussi, kiitos tästä kirjoituksesta. Oon pohtinut ihan samaa. Kirjotan musa-arvioita isoon naistenlehteen joka viikko (nyt alkoi seitsemäs vuosi putkeen), ja musiikkimedian seuraaminen on pistänyt monta kertaa miettimään, mistä toi innostuksen puute johtuu. Onko se sitä, että kriitikko keskittyy sen oikean kohteen eli musan sijasta liikaa itseensä ja omaan henkilöbrändiinsä? Kirjoittaako hän alitajuisesti itsestään yhtä vahvasti kuin artisteista? Pelkääkö hän leimautumista tai naurunalaiseksi tulemista? Onko se oikeasti niin häpeällistä diggailla sydänverellä jostain musasta ja uskaltautua kertomaan siitä julkisesti? Aivan kuin artistien ylitsevuotava kehuminen jotenkin vahingoittaisi sitä ylevää kriitikkobrändiä, jolle ei mikä tahansa kelpaa.
Tulee mieleen Ilkka Mattilan ja Veli-Pekka Lehtosen hauska Taide–suomi-sanakirja, jossa suomennettiin kriitikoiden käyttämiä ilmaisuja ja valotettiin totuuksia arvostelijan vaietusta ja pikkumaisesta sielunmaisemasta. Tähtijärjestelmä-osiossa mainittiin yhdeksi syyksi kolmen tähden arvosteluun se, ettei kehdata antaa enempää, koska pelätään populistiksi leimautumista. Okei, tuo kirja on kirjoitettu kieli poskessa, mutta itse ainakin löysin sieltä monta karmaisevaa totuuden siementä. Häpeä on maailman turhin tunne, ja silti se rajoittaa ihan hirveästi ihmisten tekemistä ja sanomisia.
Yllättävän harvoin kritiikeistä aistii vahvan tunnekokemuksen. Se on oikeastaan kummallista, koska musiikki on primitiivisten tunteiden ilmaisua. Jos kriitikot ei osaa vastaanottaa noita tunteita, eli jos kirjoitusten perusteella tilastollisesti näyttää siltä, ettei mikään fiilis lyö koskaan läpi, pistää miettimään, ollaanko väärällä asenteella liikenteessä (vaikka yleissivistys ja kirjallinen ulosanti olisi priimaa). Call me naive, mutta meikäläisen mielestä maailma pyörii myös kannustuksella, ei jatkuvalla teilaamisella. Kaikesta ei tietenkään voi tykätä, eikä kriitikon tehtävä ole olla muusikon tsemppari vaan rehellinen arvioitsija. Toki. Mutta ei se ketään tuhoaisi, jos hiukan uskallettaisiin fiilistellä enemmän.
Toi jäykistynyt ilmapiiri on yksi syy siihen, miksi diggailen tämän blogin henkistä otetta. Saan välittömät kiksit siitä, että joku kirjoittaa musasta otsikolla ”palvonta” tai ilmoittaa, että tämä on ”vittu parasta ikinä”.
Sitten se toinen jutska: miksei musablogeilla ole niin paljon lukijoita tai pöhinää kuin vaikka muoti- tai äitiysblogeilla? Voisko se johtua siitä, että muoti/äitiys osallistaa ihmisiä subjekteiksi vahvemmin kuin musiikinkuuntelu? Ruoanlaitto ja leivonta kuuluvat myös niihin mainstream-aiheisiin, joissa kynnys tehdä sitä hommaa itse on matala.
Harvempi meistä on muusikko kuin ruoanlaittaja, äiti tai pukeutuja. Jos teet jotain itse, olet luultavasti hanakampi seuraamaan aihepiirin blogeja ja kommentoimaan niissä oman kokemuksesi kautta. Oisko se yksi syy? Olisinko minä esim. kirjottanut tänne tätä pitkää kommenttia, jos en tekisi musa-arvioita itse? Tuskin.
Joka tapauksessa, kiitos palvonnasta. Sitä asennetta ei voi ikinä olla liikaa.
Hyvä teksti kaiken kaikkiaan! Itse lukisin mielelläni monia musiikkiblogeja ja olen niitä useamman kerran koittanut etsiä. Hirveän moni musablogi jonka löydän, tuntuu kuitenkin keskittyvän indiemusaan, josta en pääosin ole erityisen kiinnostunut. (Lukisin mieluusti raskaampaan musiikkiin keskittyviä blogeja tai esim. musiikillisia ilmiöitä yleisesti koskevia blogeja.) Sinun blogisi tippuu ilahduttavan moneen mielenkiintoiseen lokeroon tältä osin, siksi tämä onkin ainoa musiikkiin keskittynyt blogi jota seuraan :) Musiikkiblogeissa on myös se "ongelma" moniin muoti/perheblogeihin verrattuna, että ne päivittyvät todella harvoin. Mielestäni hyvään blogiin kuuluu se, että päivitysvirta on suhteellisen tasaista, vaikka osa päivityksistä olisikin lyhyempiä. Jos jollain kommenttiboksia seuraavalla tai sinulla Jussi on jotain mainioita musablogeja mielessä niin vilkaisen mieluusti!
Maisa ja Saara, kiitos paljon kommenteista, lämmittää tällaisen pimeän syysviikon alkua oikein onnistuneesti.
Ja Saara olet tietysti oikeassa, ja tavallaan ymmärrän tämän itsekin: On eri asia kuunnella musiikkia kuin ajatella musiikkia - varsinkin kirjoitukseksi asti. Ja muutenkin: veikkaan että olet asian ytimessä hehkutuksen suhteen. Sitä pelätään, koska heti perään joku voi sanoa, että "tämähän on ihan paska, mitä sinä hehkutat". Tätä vasten voi vain kuvitella miltä muusikoista tuntuu lukea kritiikkiä teoksistaan, VAIKKA kritiikki onkin tärkeätä.
Mutta siis, kiitos teille molemmille kommentista. Päivitystahti on tosiaan tärkeä, itse yritän päivittää joka toinen päivä, mutta useimmiten ehdin tehdä kolme postausta viikossa.
Ja Maisa: Suuri osa Suomen musablogeista löytyy osoitteesta www.rosvot.fi, ehkä sieltä löytyy mieluinen.
Jesse: Kiitos kommentista.
Taloudellista realismia olisi minunkin mielestäni lisätä sitä fiilistä joka koukuttaisi lukijoita, silloin ei julkaisualustallakaan olisi niin paljon väliä.
Ja tuo henkilöbrändäys taas on nimen omaan blogien heiniä ja blogien vahvuus!
Samaa mieltä Saaran kassa.
Minunkin mielestäni musiikkikritiikin suurin ja latistavin ongelma on neagaatioiden kautta asioiden tarkastelu ja oman itsen nostaminen negaatioiden avulla. Eikä se ole kritiikkiä, se on henkilöimistä, sitä koulukiusaamisesta tuttua "minun ja meidän identiteettimme vahvistuu kun osoitan ja saan taustakseni luuserin". Aivan liian suuri osa kriittisistä kritiikeistä rakentaa kritiikkinsä juuri tuollaisen kokoomusräppäri, makkaraperunakansaa, ihmisiä jotka kuluttavat musikkia kuuntelematta sitä (kuten Otto Talvio taannoin hesarissa Bluntin yleisöä luonnehti), keskisen festariyleisö, radiorock-sovinisti jne henkilömielikuvien varaan. Minä ja ne "Toiset".
Olisi huomattavasti mukavampaa jos hehkuttaminen ja kritiikki keskittyisi musiikkiin. Jos teilata pitää, teilataan teos, ei tekijää ja yleisöä. Hehkuttaminen ja hurmio, innostaminenkin tuntuisi helpommalta, kun kyse ei olisi henkilöstä, tekijästä, vaan teoksesta. taiteenlajeissa, joissa teos on keskiössä hurmioituneisuuden ilmaisu saattaa olla helpompaa. WAU mikä arkkitehtoninen fantasia, mahtavia painokangasprinttejä tällä firmalla .... Kuten se Barthes Tekijän kuolemassa sanoo, lukijan ja kuulijan omaa kokemusta rajoitetaan ja typistetään sotkemalla tekijän intentioita, huonoja tai hyviä, teokseen samoin kuin kuulijan vastaanottokomptenssin arvailu. Kuuntelematta Paskaa ilmiönkin taustalla on nimenomaan henkilöiminen. Ilman henkilöimistä epäonnistujalle jätetään mahdollisuus onnistua tai epäonnistua teoskohtaisesti, tiukasta tai innostavasta, värikkäästä kritiikistä huolimatta.