Minulla ja Suffiella on ollut melko kaksijakoinen historia. Toisaalta rakastan hänen monia juttujaan KYBÄLLÄ, toisaalta Age of Adz (eli hänen edellinen levynsä) meni elektronisuudessaan ja kokeilunhalussaan minusta pieleen, vaikka ymmärsinkin mitä Sufjan oli yrittänyt tehdä.

Artistista yleensä tulee mieleen itse asiassa tasan 10 vuoden takainen aika, kun muutin Helsinkiin (Rumbaan työharjoitteluun, rest is history). Asuin ekan kuukauden (?) ystäväni Ollin luona (tätä varten on ystäviä, kiitos Olli vielä), ja hän tutustutti minut Sufjanin Michigan-levyyn, ja sitten kesällä 2005 ilmestyikin Illinois, jota kuuntelimme myös paljon. Tai näin minä sen muistan.

Sitten kesti viisi vuotta ja tuli Age of Adz. En ymmärtänyt sitä.

Sufjan ei siis sittenkään tehnyt jokaisesta osavaltiosta omaa levyä, vai oliko se enemmän vitsi?

No, hyvä ettei tehnyt, sillä Carrie & Lowell on KAIKIN TAVOIN juuri sellainen levy, jota maailma Sufjanilta Illinoisin jälkeen toivoi. Riemukas, runsaasti orkestroitu ja nerokkaasti sävelletty levy kaipasi vähäeleisempää seuraajaa, joka paljastaisi Sufjanin lauluntekijätaidot entistä selvemmin ja päästäisi meidät vielä lähemmäs taiteilijaa.

Levy kertoo mitä ilmeisimmin Sufjanin edesmenneestä Carrie-äidistä, joka ilmeisesti antoi Sufjanin mielenterveysongelmien takia pois kun tämä oli 1-vuotias. Äiti on nyttemmin kuollut syöpään.

Ja tätä suurta elämänsä tragediaa Suffe lähtee availemaan, heti levyn avaussanoista lähtien:

Spirit of my silence I can hear you
But I'm afraid to be near you
And I don't know where to begin

Viisi vuotta Age of Adz -levystä, kymmenen Illinoisista. Tällaisen asian esille nostamista ei parane tehdä hätiköiden. Asia on selvästi painanut miestä läpi vuosien, tehnyt hänestä sen mikä hän on nyt. Should Have Known Better -biisillä jatketaan:

I should have known better
Nothing can be changed
The past is still the past
The bridge to nowhere
I should have wrote a letter
Explaining what I feel, that empty feeling

Musiikin toteutustapa on niin herkkä ja varovainen, että levyä kuunnellessaan jättää välillä hengittämättä. Sufjanin pitkää avautumista ei halua keskeyttää häiriöäänillä.

En välttämättä etsi musiikilta tai elämältä kokemuksia jotka itkettävät - toisin sanoen se ei ole minulle kulttuurinkulutuksen päätavoite - mutta tätä kuunnellessa silmäkulmat kostuvat väkisinkin. Varsinkin to eka biisi Death Is Dignity jota tuossa lainasin. Nimi viittaa ilmeisesti Oregonissa säädettyyn eutanasialakiin.

Levy ei ole kuitenkaan kokonaisuudessana aikuisen miehen äärimmäisen vereslihaista mutta alati varovaista kertomusta elämänsä suuresta tuntemattomasta - äidistään - vaan välillä hänen kertojaminänsä tuntuu palaavan ihan lapseksi asti. Ei tosin tarkkailemaan kirjaimellisesti hänen omaa äitiään, vaan yleisesti tarkkailemaan maailmaa lyhyin viattomin huomioin.

"Some part of me was lost in your sleeve, where you hid your cigarettes".

HUH HUH. Harvoin kuulee levyä, jossa toteutustapa, subject matter ja artistin läsnäolo pelaavat näin täydellisesti yhteen. Kaiken tämän jälkeen sävellysten pienimuotoisuus uhkaa aluksi valua ohi, mutta muutaman kuuntelun jälkeen biisien koukut uppoavat, ja auttavat hahmottamaan tarinan kuljetusta.

Fourth of July. Kuunnelkaa nyt sitäkin biisiä.

The evil it spread like a fever ahead
It was night when you died, my firefly
What could I have said to raise you from the dead?
Oh could I be the sky on the Fourth of July?

On pakko lopettaa tämän arvion kirjoittaminen. On niin käsittämättömät kylmikset tämän albumin tunnelmasta nyt. Kun kirjoitan asiasta sen suuruus oikein korostuu mielessäni. Tuntuu että lupailen tätä liian herkästi, mutta on se kumma jos tämä ei löydy vuoden levyistä.