Tämä romaani ilmestyi alun perin jo yli 50 vuotta sitten, mutta joidenkin sattumien kautta (olisiko ollut niin että New York Times tai joku muu nosti sen unholasta) se on kokenut uuden nousun parin viime vuoden aikana.
Piti minunkin siis se lukea, varsinkin kun kuvaukset kirjasta vaikuttivat erittäin lupaavilta. Kuivaa ja armotonta proosaa hiljaisesta maailmasta.
Kirja oli kuitenkin erilainen kuin ajattelin. Siinä on kurjuutta ja kärsimystä, mutta päähenkilö Stoner ei suostu kärsimään. Tai ehkä hän ei pidä sitä edes vaihtoehtona.
Kirjan kirjoittaja John Williams oli itsekin yliopistomiehiä, joten hän tietää mistä kirjoittaa. Tuskin hän itsestään kirjoittaa, mutta viitekehys ja aihe eivät ole varmaankaan vaatineet tutkimustyötä.
Stoner kertoo William Stoner -nimisestä miehestä, joka syntyy missourilaiselle maatilalle köyhyyden ja armottoman työnteon maailmaan. Hän ei valita, mutta ei varsinaisesti nauti elämästään. Oikeastaan koko kirjan aikana hän ei juuri nakkaa paskaakaan monestakaan asiasta, ja mahdollinen elämä kuivan maan viljelijänä 1900-luvun alkupuolelle ei tunnu hetkauttavan häntä suuntaan tai toiseen.
Hänen isänsä kuitenkin yllättäen ehdottaa (elämänsä pisimmässä monologissa) että poika lähtisi opiskelemaan maataloutta Missourin Columbian yliopistoon (ei siis siihen ivy league -kouluun, vaan Missourin Columbiaan).
Stoner lähtee, ja tekee monta vuotta armottomasti töitä sukulaistensa tilalla maksaakseen asumisensa. Kuitenkin jo toisena opiskeluvuonna hän hylkää maatalousopinnot, kun äidinkielen opettaja herättää hänessä rakkauden kieltä ja kirjallisuutta kohtaan.
Sen suuremmin ajattelematta Stoner seuraa tätä rakkautta, opiskelee kirjallisuutta ja saa lopulta jäädä kouluun opettajaksi, vaikka professori hänestä tulee vasta muutamaa viikkoa ennen kuolemaansa.
Dispassionately, reasonably, he contemplated the failure that his life must appear to be.
Rakastuessaan kirjallisuuteen Stoner ei vielä tiedä, että hänen pitkän loppuelämänsä aikana se on ainoa asia mikä hänellä on hyvin. Hän kokee menetyksiä ja epäonnistumisia työ- ja perhe-elämässään, mutta niin kauan kuin hänessä henki pihisee, löytää hän sisällön elämälleen vanhoista teksteistä.
Kun hän toisen kerran rakastuu päätä pahkaa, johtuu sekin tekstistä. Gradua (tai vastaavaa) tekevä naiskollega nimittäin antaa Stonerin luettavaksi niin mehukkaan tekstin, että tämä ajautuu myöhemmin intohimoiseen suhteeseen naisen kanssa. Tämä otetaan kuitenkin pikkumaisen yliopistopolitiikan seurauksena Stonerilta pois, joka tietysti uppoutuu takaisin opettamiseen, kieleen ja kirjallisuuteen.
Stoner ei kuitenkaan piehtaroi tai silminnähden nauti rakkaudestaan kirjallisuuteen ja opettamiseen. Se vain on.
Ajattelin läpi koko kirjan, että Stoner on todella satakuntalainen hahmo. Ehkä minulla siksi oli niin kotoisa olo tämän kirjan kanssa. Hänen vanhempansa eivät puhu juuri mitään, kuolevat vain hiljaa pois maatilallaan - mistään valittamatta tai mitään pyytämättä.
Stoner ottaa ilot ja surut vastaan melko lailla yhtä suurella intensiteetillä. Ja häntä todella piinataan kirjan mittaan aika lailla. Hänen vaimonsa on vanhempiensa pilaama sosiopaatti, joka yrittää kaikin keinoin saada miehensä ja heidän yhteisen tyttärensä kärsimään. Töissä Stoneria taas kiusaa mies, jonka suojattia Stoner ei periaatteesta voinut päästää kokeesta läpi, koska tämä oli kaunopuheinen komeljanttari, joka ei tiennyt kirjallisuudesta mitään.
He was forty-two years old, and he could see nothing before him that he wished to enjoy and little behind him that he cared to remember
Mutta toisaalta onnensa - opettamisen ja lukemisen - mies kohtaa myös liikoja intoilematta.
Luulen, että Stoner kertoo lopulta elämän satunnaisuudesta. Ei kaikkien elämä ole ilotulitusta tai palamista tuskan roviolla. Joskus elämä on onnellista, mutta niin vähäeleisesti ettei sitä itse heti tajua. Stoner osaa myös elää hetkessä.
Luin kirjan loppuun eilen illalla klo 21 ja 23 välillä. Kun kirja loppui, olin pakahtua. Stoner makaa syöpäsairaana kuolinvuoteellaan ja saa iloa ainokaisesta kirjastaan - jonka hän teki opettajauransa alussa. Myöhemmin hänen vaimonsa esti uudet kirjahankkeet. Mutta ei se haittaa, Stonerilla on kirjansa, vaikka rakastajatar joutui muuttamaan muualle, vaimo on hullu ja ilkeä esimies esti ammatillisen etenemisen.
Nöyryys. Satakuntalaisuus. Tietynlainen moderni buddhalaisuus, jopa. Tämän kirjan arvokkain sanoma sivuaa Bill Hicksiltä lainaamaani It's just a ride -tatuointia. Ei sitä kannata ottaa niin vakavasti. This too shall pass. Ei se haittaa.
And suddenly, after he said the words, it was not important. For an instant he felt the truth of what he said, and for the first time in months he felt lift away from him the weight of a despair whose heaviness he had not fully realized. Nearly giddy, almost laughing, he said again, “It really isn’t important.”
Jos tykkäsit kirjasta, suosittelen että ostat sen Suomalainen.comista, koska pistävät minulle pienen komission kiitokseksi. Kirja maksaa sinulle saman verran kuin muutenkin. Tuolta näyttää löytyvän myös englanninkielinen versio 13,95€ (jonka itse luin, ja joka kyllä kannattaa, että pääsee mahdollisimman syvälle Stonerin mieleen).
