Luin tämän jo jonkin aikaa sitten loppuun, mutten ole saanut tartuttua arvostelun kirjoittamiseen. Hoen tässä blogissa usein, että klassikot harvoin pettävät. Tämä petti, ainakin jossain määrin.
Hauskaa on myös se, että luulin pitkään, että tämä paljon puhuttu Catch-22 on se kirja, josta tehtiin se Leo DiCaprion Catch Me If You Can -leffa. Yllätys olikin suuri, kun Kindle Storessa mietin että pitäisikö tämä nyt sitten lukea kun sitä usein hehkutetaan, ja huomasin että kirjahan on II Maailmansodan loppupuoliskolle sijoittuva satiiri.
Ollaan siis Italiassa Jenkkien lentotukikohdassa. Pommikoneen tähtääjä Yossarian on kirjan jonkinlainen päähenkilö, mutta jokainen luku seuraa tapahtumia eri ihmisen kautta.
Satiirina kirja on ehdottoman onnistunut. Joseph Heller ei tyydy osoittamaan, että sota on järjetöntä, vaan hän myllyttää koko sodan käsitteen nurinniskoin. Yhdessä kohdassa tukikohdan laitonta ruokabisnestä pyörittävä tyyppi päätyy hyökkäämään omiensa kimppuun, koska hän bisneksensä vaatii sitä. Pommituksessa kuolee miehiä, mutta laittoman tavaran diileri jatkaa elämäänsä normaalisti, koska kaikki hyväksyvät hänen järkeilynsä.
Parasta kirjassa onkin sen herkullinen absurdius. Yossarian käy kertomassa roomalaiselle prostituoidulle että tämän rakastama lentäjä kuoli (lensi niin korkealle taivaalle että katosi). Tämän jälkeen prostituoitu ilmestyy yliluonnollisen nopeasti Yossarianin tielle ja yrittää murhata tämän kymmeniä kertoja.
Tai, kun Yossarianin teltassa asuu kuollut mies, jota kukaan ei suostu uskomaan. Eikä hän siellä taida oikeasti asuakaan, mutta hänen kamansa ovat siellä ja mies kuoli taistelussa heti ensimmäisenä päivänään.
Tai, kun eräs kenraali on kykenemätön tekemään muuta, kuin järjestämään paraateja.
Eniten kirja irvailee armeijan johdolle. Heidän kaikkien motiivit ovat joko lapsellisia, itsekkäitä tai molempia. He ovat myös haluttomia johtamaan mitään. Eräs sotilas ylennetään kenraaliksi sattumalta, nimensä takia, ja hän ahdistuu uudesta johtoasemastaan niin, että vain välttelee kaikkia tukikohdassa.
Ja sitten on itse Catch-22, joka on kikka, minkä ansiosta sotilas ei voi tekeytyä hulluksi ja päästä sitä kautta pois rintamalta. Sillä se on koko kirjan perimmäinen juoni: Yossarian on ollut liian monella pommituslennolla, ja hän haluaa päästä kotiin.
There was only one catch and that was Catch-22, which specified that a concern for one’s own safety in the face of dangers that were real and immediate was the process of a rational mind. Orr was crazy and could be grounded. All he had to do was ask; and as soon as he did, he would no longer be crazy and would have to fly more missions. Orr would be crazy to fly more missions and sane if he didn’t, but if he was sane he had to fly them. If he flew them he was crazy and didn’t have to; but if he didn’t want to he was sane and had to. Yossarian was moved very deeply by the absolute simplicity of this clause of Catch-22 and let out a respectful whistle.
Eli näin.
Mutta kirjan ongelma on sen rakenne. Mehukkaita satiiripätkiä rakennetaan, mutta yleisesti ottaen homma on todella löysästi kirjailijan hanskassa. Kaikki haahuilevat ja sekoilevat ympäriinsä, ja Yossarian haluaisi pois. Oli pari kertaa lähellä että jätän kirjan kesken, mutta jatkoin sitten kuitenkin loppuun, kun en pidä kirjojen kesken jättämisestä.
Olen iloinen, että luin Catch-22:n, sillä Heller todella taitaa satiirin. Mutta romaanina tämä oli hajanainen ja paikoin jopa tylsä.
‘You’re inches away from death every time you go on a mission. How much older can you be at your age? A half minute before that you were stepping into high school, and an unhooked brassiere was as close as you ever hoped to get to Paradise.
