Iltaa. G'afton.
Ihan ensimmäiseksi täytyy mainita, että Elisa Kirjan iPad-appi on Kindleen verrattuna kankea, mutta silti sen verran toimiva, että enenevässä määrin tulee luettua myös suomenkielistä kirjallisuutta digitaalisessa muodossa. Hyvä Elisa. Hinnatkin ovat sopuisia, varsinkin kun tulee yleensä ostettua tarjouksia. Tämä kirja maksoi muistaakseni 5 euroa.
Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on yksi niistä kirjoista, jotka toistuvasti mainitaan kirjablogeissa tai somessa kun ihmiset kyselevät lukusuosituksia viime vuosina ilmestyneistä kirjoista. Lisäksi se oli ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi ilmestysmisvuonnaan 2014, mutta Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä he tekevät korjasi potin (sekin lukulistallani). Joka tapauksessa tässä on ihan riittävästi syytä tarttua toimeen.
Kirja on Kinnusen romaanidebyytti, ja sellaiseksi todella taitava ja hallittu. Kirja kertoo Oulun lähellä pienessä pitäjässä asuvasta suvusta kolmessa polvessa. Kirja alkaa kunnankätilöksi valitun Marjan tarinoilla 1800- ja 1900-lukujen taitteesta, ja hyppii sitten löyhän kronologisesti eri perheenjäsenten näkökulmien välillä, päätyen 1990-luvulle.
Perheenjäsenten elämään päästään mukaan muutaman tunnin väläysten kautta. Näistä hetkistä Kinnunen rakentaa hienosti historiallista romaania sotien jälkeisestä jälleenrakennuksesta, mutta myös henkilökuvaa naisten ja homojen asemasta tuon ajan Suomesta.
Tunnistan kaiken tämän taidon ja upeuden, ja ymmärrän miksi palkintoraadit ovat rakastaneet kirjaa (Finlandia-ehdokkuuden lisäksi monta palkintoa ja ehdokkuutta). Neljäntienristeys on Vakava Suomalainen Nykyromaani, joka ei päästä itseään helpolla. En tiedä miksi, mutta minua on aiemminkin ottanut päähän tendenssi kirjoittaa suomalaiset aina joksikin stoalaisiksi sankareiksi, jotka 70 vuotta lyövät päätään seinään ja kuolevat sitten oman paskansa keskelle.
Ei kai se elämä edes siellä Oulun seudulla ole niin kamalaa? Luin juuri hetki sitten Hemingwayn Vanhus ja meren ja Cormac McCarthyn Blood Meridian on yksi lempikirjoistani ikinä. Niissä ei ole huumoria ja ne ovat vakavia, mutta silti ne jotenkin hengittävät vapaammin, kohottavat lukijaa. Tai ainakaan ei tunnu, että kirjan henkilöt olisivat jotenkin epäluonnollisen jumissa koko ajan.
Neljäntienristeys on siis enemmänkin kohtauksia loistavasta romaanista, mutta siitä puuttuu paljon. Ja kyllä minä tietysti tajuan, että kirjailija on halunnut lukijan kuvittelevan sen elämän lyhyiden katkelmien ympärille, mutta en minä nyt sitä tarkoita. Vaan sitä, että puristamalla henkilöitään Kinnunen on luonut heistä jotenkin yksiulotteisia, vaikka ajatuksen tasolla heissä on paljon symboliikkaa ja materiaalia.
Ei siis suosikkikirjojeni joukossa tämä.
