Kuten niin monesti aiemminkin, tämän kirjailijan nimi tipahteli enemmän kavereiden puheissa tai somessa kuin missään kirjallisuusmediassa. Tai siis että en ole löytänyt itselleni sopivaa kirjallisuusmediaa seurattavaksi. Pitäisi kai lukea niitä Hesarin kirja-arvosteluja aktiivisemmin. Joka tapauksessa Elena Ferranten Napoli-tetralogia (neljä kirjaa, Wikipediassa käytettiin tuota sanaa) on PUHUTTANUT KIRJAPIIREJÄ viime vuosina. Ja nyt, kolme vuotta suomennoksen ilmestymisen jälkeen minäkin hyppään fanittajien eli FERRANTERIEN joukkoon. Tai ainakin suhtaudun tähän kirjaan myötämielisesti, jos en nyt ihan fanita.
Vielä ennen varsinaiseen kasvispihviin pääsemistä on pakko sanoa, että en muistanutkaan miten kökkö Elisa Kirjan iPad-äppi on. JOstain syystä sivujen kääntäminen toimii muutaman sekunnin viiveellä, ja auta armias jos ruutu vahingossa kääntyy vaaka-asentoon - koko kirja sekoaa hetkeksi. Olikin miellyttävää palata takaisin Kindle-sovelluksen puolelle kun ryhdyin lukemaan The Dirt -kirjaa josta tässä blogissa myöhemmin asiaa.
Elena Ferrante on salanimi, mikä on minulle aivan se ja sama, koska en joka tapauksessa tuntisi italialaisia kirjailijoita. Aavistuksen masentavaa on se, että tämä on asia josta Ferranten kohdalla lähinnä kirjoitetaan. Miksi hän käyttää pseudonyymiä, kuka hän on oikeasti. Hesarista löysin kaksi aihetta koskevaa juttua, mutten ainuttakaan arvostelua Ferranten romaaneista. Tai sitten haku ei toiminut.
Loistava ystäväni on siis Napoliin sijoittuvan neliosaisen kirjasarjan ensimmäinen osa. Kirja kertoo kahdesta napolilaisessa työläislähiössä kasvavasta tytöstä ja heidän elinpiiristään. Kertojahahmo Elena (joskus Lenú) on perinteinen "kympin tyttö", ahkera suorittaja jonka eämää hallitsee epävarmuus siitä, millaisena muut hänet näkevät. Hänen loistava ystävänsä Lila taas on poikatyttö, joka ainakin päällepäin vaikuttaa itsevarmalta eikä välitä siitä, mitä muut hänestä ajattelevat.
En oikein tiennyt mitä odottaa, mutta kirjan alku oli aika jähmeä. Jostain syystä tekstin rytmi häiritsi minua aluksi. Aggressiivinen pilkutus teki kerronnasta töksähtelevää, mutta sitten joko totuin siihen, tai sitten tekstin rytmi muuttui rennommaksi. Ehkä italian kieli on kirjoitettuna lyhytrytmistä, ja suomentaja oli yrittänyt siirtää tämän suomenkieliseen muotoon. En tiedä. Italiaa en kuitenkaan osaa, joten siksi suomennos, joka kyllä kokonaisuutena tuntui toimivalta hankalan alun jälkeen.
Elenan ja Lilan kotilähiö on ahdistava paikka. Ihmiset ovat köyhiä, ja ne jotka eivät ole, ovat luultavasti hankkineet rahansa epärehellisin keinoin. Työläislapset eivät juuri koskaan poistu lähiöstään, ja sitten kun poistuvat, tuntuu Napolin keskusta kuin toiselta maailmalta.
Ferrante osaa rakentaa ympäristön ahdistavuuden tunnun todella hienosti. Lähiö tuntuu omalta valtakunnaltaan, jonka ulkopuoliset asiat rupeavat pelottamaan lukijaakin. Samoin yleistä ilmapiiriä hallitseva väkivaltaisuus ja miehisen kulttuurin kunniakäsityksen idioottimaisuus tulevat hienosti esiin. Naiseus ja naisen asema italialaisessa kulttuurissa ovatkin kirjan pääteemoja. Nuoria naisia himoitaan, heidän kunniaansa suojellaan pyytämättä, heidän eteensä ollaan valmiita tekemään vaikka mitä, vaikka toisaalta heitä ei kuunnella eikä heillä ole omiin asioihinsa kovinkaan paljon sananvaltaa.
Opettajan rohkaisemana Elena kuitenkin jatkaa opiskeluja kansakoulun jälkeen, vaikka hänen äitinsä halveksuu päätöstä. Lila ei tule kouluun vaan valitsee erilaisen polun. En viitsi spoilata, mutta tämä jännite on myös kuvattu erittäin todentuntuisesti. Tai ehkä "todentuntuisesti" on väärä sana, mutta vahvasti ja oivaltavasti.
Kirjassa viehättää sen rosoisuus, vahva tunnelma, tietynlainen "SIELUN VIISAUS" tai millä fakin nimellä sitä nyt kutsuisi ja sukupuolinen näkökulma. Myöskin kirjan rakenne on hieno. Alussa jo eläkeikäinen Elena kuulee Linan lapselta, että äiti on kadonnut. Sitten palataan lapsuuteen, ja siihen, että Lila on aina sanonut että joskus hän vielä järjestää oman katoamisensa.
Tuntuu jotenkin raskaalta, että tästäkin on nyt sitten neljä osaa kun Knausgårdin kuutonenkin on vielä kesken ja paljon muuta hienoa pitäisi lukea, mutta jossain vaiheessa minun on kyllä pakko lukea nuo muutkin osat.
Hype on siis ansaittua, tulee aktiivinen kirjabloggaajanne kertomaan teille kolme vuotta suomennoksen ilmestymisen jälkeen.
