Tämä on sitten se Mötley Crüe -kirja. Te tiedätte, se mistä on nyt Netflixissä elokuva. Tai ainakin pian on. Tämä ei siis ole elokuva-arvostelu. Minä olen vaan lukenut ihan liikaa samanlaisia bändikirjoja, enkä ole koskaan liiemmin pitänyt Mötley Cruësta, siksi en ole Dirtiä aiemmin lukenut. Nyt päätin kuitenkin kysyä parviälyltä että olisiko tämä kuitenkin sellainen bändikirja joka kannattaa lukea, ja ihmiset HC-Mötikkäfaneista ei-HC-Mötikkäfaneihin olivat sitä mieltä että kannattaa.
Ja kannattihan se. Toki tiesin Neil Straussin taitavuuden mahtavan Marilyn Manson -kirjan lukeneena, mutta Dirtin maine genrensä definitiivisenä näytteenä on sittenkin ansaittu.
Tästä on ilmeisesti tehty täydennety laitos, mutta olisin siitä huolimatta halunnut lukea tämän vielä pidempänä versiona, missä esimerkiksi Vince Neilin viimekesäiset esiintymiset Porisperessä ja Jurassic Rockissa sisältävä kiertue olisi mukana. Tuntuu nimittäin, että se liike, jonka nämä neljä muusiikkoa Los Angelesissa 1980-luvun alussa pistivät liikkeelle ei ole vieläkään pysähtynyt. Nyt, melkein 40 vuotta myöhemmin Vince ei tosin enää ole se sama pillumagneetti kuin ennen ja matkan varrelta on tarttunut iloja, suruja ja kiloja mukaan, mutta esimerkiksi pari vuotta sitten soitetun jäähyväisykiertueen yhteydessä kirjoitettu sopimus siitä, ettei kukaan jäsenistä saa enää kiertää Mötley Crüe -nimellä olisi varmasti kertomisen arvoinen jupakka.
Minulle kerrottiin, että vallankumouksellista Dirtissä oli aikoinaan sen suoruus. Siihen aikaan bändikirjoissa muusikot eivät omalla äänellään kertoneet kaikkia likaisia seikkailujaan. Rohkeimmissa unauthorised-kirjoissa näitä toki kerrottiin, mutta Dirtissä Mötikät pyrkivät kertomaan pahimmat mokansa itse. Tämä ei sopisi millekään muulle bändille yhtä hyvin, sillä sekoilu on Mötley Crüen ytimessä, usein kaiken muun edellä. 1990-luvulle tultaessa tämä muodostuikin ongelmaksi, kun hahmot eivät enää kestäneet vaadittavaa päihdemäärää, ydin katosi ja jäljelle jäi epävarmuus siitä, mitä heidän oikeastaan pitäisi musiikkinsa, itsensä ja toistensa kanssa tehdä.
Sittemmin "tell all" -kirjoista on tullut arkipäiväisempiä, mutta onneksi Dirtissä on toinenkin vallankumouksellinen puoli, nimittäin neljän päihdeongelmaisen ihmisen muistoja vertaava rakenne. Kaikesta päätellen Mötikät ovat saaneet myös lukea toistensa osuudet kirjan ollessa vielä kesken, jolloin siitä muodostuu myös tietynlaista vuoropuhelua. Jotkut väitteet Strauss käy tarkastamassa litteroidun haastattelun muodossa asianosaisilta suoraan, mutta silloin kyseessä on usein joku bändin ulkopuolinen hahmo.
Kuten todettua, Mötley Crüen musiikki tai "glam metal" -maailma ei ole itseäni koskaan viehättänyt. Ostin tosin joskus Huittisten S-marketista sen vinceneilittömän levyn ja tykkäsin siitä silloin ihan. Kuuntelin sitä nyt uudestaan, ja sen grungehtava maailma tuntuu edelleen itselleni paljon mielekkäämmältä kuin bändin kasarilevyjen kiillotettu ja glittermeikattu pumppailu. Se oikeastaan onkin suurin ristiriita joka kirjasta musiikkiin liittyen löytyy: Alusta asti Mötikät kamppailevat lapsuuden traumojen ja päihteiden kanssa, mutta musiikkiin siitä heijastuu vain ikuisen nousun tunnelma. Tuska on piilotettu, bileet eivät koskaan ehdi krapulavaiheeseen.
Joka tapauksessa koska musiikki ei viehätä, kirjaa voi lukea erilaisin silmin kuin vaikkapa työkaverini Kimmo, joka Facebookissa kertoi näkevänsä tulevassa elokuvassa itsensä nuorena keravalaisena – jos LA:n, heroiinin, kokaiinin ja silikonit nyt jotenkin Keravaan voi yhdistää. Minulle kirjasta jäi päällimmäiseksi aika surullinen ja turhautunut fiilis – paitsi siis että kirjana tämä on erinomainen, siitä fiilis on oikein positiivinen. Ehkä olisi tehnyt hyvää, jos bändi olisi kokenut edes pienen notkahduksen ja selvän hetken ennen suurempaa menestystä. Tai sitten yksilöt ovat hedonismissaan täysin kykenemättömiä näkemään itseään pidemmälle. Jokainen tulee eri tavalla rankoista oloista, mutta vaikka kirjan haastattelut on tehty 1990-luvun lopulla, ei kundeista lukuisten terapiakierrosten jälkeenkään tunnu löytyvän halua ottaa vastuuta omista teoista, vaan kaikki johtuu rikkinäisestä lapsuudesta tai päihteistä.
Toki kokemukset ovat aidosti järkyttäviä, varsinkin Vincen tyttären kuolemasta kertova jakso on hyytävä. Ajatus Mötiköistä vanhempina on aika surkuhupaisa, mutta ilmeisesti ainakin Nikki ja Tommy ovat onnistuneet pitämään lapsiinsa ainakin jonkinlaisen siteen, vaikka järjestään kaikkien vaimot katoavatkin lasten ja rahojen kanssa jossain vaiheessa etäämmälle.
Onko liian ilkeää sanoa, että tämä on opettavainen ja vauhdikas tarina isoista lapsista? Minua on kiinnostanut omissa fiktionkirjoittamiskokeiluissa tämä teema aikuisista jotka ulkoistavat vastuun aina jollekulle muulle, mutta oikeastaan minun olisi pitänyt lukea tämä kirja taustamateriaaliksi.
Mötley Crüen itsensä mielestä Dr. Feelgood on heidän paras levynsä. Se on myös heidän suosituin levynsä. Myös kaksi ensimmäistä albumia miellyttävät heitä raakuudessaan. Kaksi välille jäävää levyä - Theatre of Pain ja Girls, Girls, Girls ovat ainakin Nikki Sixxin ja Mick Marsin mielestä huumepöllyissä tehtyjä yritelmiä, jotka pysyivät pinnalla muutaman vahvan singlen ansiosta.
Ajatus on mahtava osoitus maailman satunnaisuudesta. Sekoilua, pari raakaa onnistumista alkuun, sitten lisää sekoilua, selvänä hetkenä yksi mestariteos ja sitten Vincen ensimmäinen lähtö, minkä jälkeen glam metal olikin jo pois muodista. Tosin bändi julkaisi pari viikkoa sitten taas uutta musiikkia, mutta se liittyy elokuvan promotointiin. The Dirt -biisi on itse asiassa ihan hyvän kuuloinen veto.
Mitä muuta tästä voisi sanoa? Voin todellakin suositella tätä kirjaa. Isi, millaista on rock & roll? No vaikka tätä. Kihiseviä nousuja, kiukuttelua ja helvetin pitkä krapula. Ja jossain siellä joukossa hiukan musiikkiakin.
