Lyhyesti: Paljon.

Ensimmäinen työpaikkani media-alalla oli Rumbassa – tai tarkemmin Pop Mediassa, tein Rumbaa, Rytmiä ja Como-ilmaisjakelua. Aloitin työharjoittelijana Rumbassa 2005 ja sille tielle jäin. 14 vuotta sitten, ajatella. Paljon on tapahtunut sen jälkeen, mutta tuo pari vuotta Rumban toimituksessa ja sen jälkeiset vuodet lehden avustajana opettivat minulle paljon.

Oikeastaan en luultavasti olisi nyt Nelosella töissä jos en olisi ollut Rumbassa, koska jos en olisi ollut Rumbassa minua ei olisi pyydetty Voice TV:lle, eikä YleX:ille, ei Radio Cityn musiikkipäälliköksi ja niin edelleen. Jossittelu ei ole kovin hyödyllistä, mutta Rumbassa opin melkeinpä kaiken minkä osaan journalismista, kirjoittamisesta ja suhtautumisesta musiikkiin.

Niin, aika monella omassakin kuplassa on mielikuva siitä, että Rumbassa suhtaudutaan nuivasti musiikkiin. Olihan meillä Elitisminurkka-niminen suljettu keskustelufoorumikin monta vuotta. Mutta minut Rumba opetti suhtautumaan musiikkiin avoimesti.

Nimittäin ennen työharjoittelua Rumbassa (olin opiskellut AMK:ssa digitaalista mediaa joten hain AD Jussi Latvalan kautta päivittämään ja korjaamaan Rumban nettisivuja) suhtauduin musiikkiin melko umpimielisesti. Tiesin mistä pidin (metallista ja räpistä lähinnä) eikä sen ulkopuolella ollut mitään mielenkiintoista.

Mutta sitten astelin Kaapelitehtaalle Rumban toimitukseen. Paskoista stereoista tai vanhanaikaisten pönttö-Macien kaiuttimista kuunneltiin kaikkea uutta ja mielenkiintoista. Toimituspäällikkö Antti Lähde tai päätoimittaja Mikko Aaltonen puhuivat levyistä. Täällä puhutaan levyistä! ajattelin. Se on parasta mitä voi olla. Aikuiset ihmiset puhuvat levyistä, kirjoittavat levyistä ja käyvät välillä juomassa kaljaa. Samalla tunsin astuneeni osaksi sitä lähes myyttistä joukkoa joka avusti tai oli avustanut lehteä.

Opin KUUNTELEMAAN ja innostumaan uudesta musiikista. Radiohead ei ehkä olekaan teennäinen yhtye. Ehkä on, mutta kuunnellaan ensin. Suomalainen kitarapop-yhtye jolla on hassu nimi saattaa julkaista kuukauden mielenkiintoisimman levyn. Tai sitten ei, mutta kuunnellaan. Ennen suoratoistopalveluja word of mouth oli kaikki kaikessa. Piti nähdä tutustumisen vaiva, luottaa suosittelijaan. Toimituksesta sai ilmaisia levyjä, ja ryhdyin myös levyarvostelijaksi. Muutama ylilyönti uran alkuun mahtuu, mutta huomasin myöhemmin, että niin käy kaikille.

Tapa jolla levyistä kirjoitettiin ei ollut yhdentekevä. Oli kunnia-asia, että teksti oli sujuvaa ja että siinä oli sisältöä. Itsekin yritin noudattaa näitä ohjeita, vaihtelevin tuloksin. Janne Flinkkilä rupesi pyörimään yhä enemmän toimituksessa myös. Hän kehitti Antin kanssa slangin, jota oli mahdoton ymmärtää, jos ei ollut jokaisessa toimituskokouksessa tai taittanut heidän kanssaan lehteä yöt läpeensä. Itse olin vasta työurani alussa, mutta Jannen ja Antin otteissa oli sellaista sarkastista me-henkeä. Kaikki on päin helvettiä, mutta ainakin lehti on hieno.

Kirjoitus uhkaa lähteä nostalgiavaihteelle. Sen aika on ehkä joskus myöhemmin. Rumban pikkujoulut ovat edelleen parhaita bileitä joissa olen koskaan ollut. Tapasin ensimmäisen kerran edesmenneen Perttu Häkkisen Pop Median Kampin-toimituksessa pikkujoulujen aluksi. Hän tuli paikalle erittäin sekavassa tilassa, päällään iso turkis, puhuen filosofiasta. Kannakseen kylpemään.

Ehkä Rumba-kupla sitä vastoin ajattelee että minä syötän nykyään työkseni tyhmälle kansalle paskaa musiikkia. En enää joudu luottamaan omaan makuuni niin paljoa, mutta tavallaan olen kuitenkin edelleen samalla asialla. Yleisö vain seuraa musiikkia vähemmän intensiivisesti kuin Rumbassa. Paljon vähemmän.

Yhteisöllisyyden tunne Rumban ja Rytmin toimituksen ja avustajien kesken oli parhaimmillaan mahtava. Toki johtoa kritisoitiin, mutta tekijöiden kesken vallitsi sellainen "tekemisen meininki" josta yrityskonsultit usein puhuvat. Olen onneksi päässyt sellaisesta osalliseksi myöhemmissäkin työpaikoissani, mutta Kaapelitehtaan ja Kampin toimituksissa opin, että työ voi olla tällaistakin. Paitsi että oikeista töistä maksetaan enemmän palkkaa. Paljon enemmän.

Palkalla ei ole niin väliä, ainakaan muutamaan vuoteen. Rakkaus lajiin ja hyvä yhteishenki lehteä varmaankin kannatteli vuodesta 1983 tähän kevääseen. Parina viime vuonna harvakseltaan ilmestyvä lehti on ollut edelleen tasoltaan korkea. Jutuissa on ollut ideaa, ne eivät ole urautuneita ikiaikaisten haastattelukliseiden toistelua. Rumba-lehti oli loppuun asti musiikkijournalismia. Toivottavasti painettua musiikkijournalismia on suomeksi Rumban jälkeenkin.