Also Sprach Jussi - eli ajatuksia vähän kaikesta

AH.

Tänään alkoi viimeinen kesälomaviikkoni. Siis tänä vuonna. Oli sattumoisin myös palkkapäivä, ja olin jo aiemmin päättänyt, että tänään suuntaan Hakaniemen levymekkaan eli Black & Whiteen. Lähdin hakemaan sitä lomafiilistä, materian ja musiikin tuottamaa hyvää mieltä.

Sitä myös löysin.

Ystäväni Olli tuli mukaan, mutta käytännössä olimme molemmat yksin kaupassa. Emme vaihtaneet sanoja, korkeintaan vilauttelimme joitain kansia toisillemme.

Black & Whiteen on tärkeintä mennä ajan kanssa. Taas jäi muutama osasto pläräämättä, mutta hyvän määrän vinyyliä sormeni käänsivät. Pikku hiljaa mieleen syntyi korvamerkintöjä. "Bob Dylanin Slow Traing Running on pakko ottaa". "David Bowien Ziggy Stardust -levy jos löytyy niin se on pakko ottaa".

Mieleen valuu rauha. Ulkona Hakaniemessä tihuttaa vettä, ja sää on kaikin puolin kurja. Sisällä käytettyjen levyjen aavistuksen tunkkainen haju voitelee aivojen mielihyväkeskusta. Siinä vaiheessa en vielä edes ajattele levyjen kuuntelua, vaan levypinon kantamista käsissäni.

Jossain kohtaa taloudelliset reaaliteetit astuvat kuvaan. On pakko tehdä sääntöjä. "YKSI levy vielä, paitsi jos löytää jotain tosi halpaa".

Oli pakko antaa itsekurin pettää, ja ottaa vielä sen YHDEN levyn jälkeen Ziggy Stardust kun se löytyi kassan vierestä juuri saapuneista. Ja sitten vielä kolme kahden (!) euron levyä sen päälle. OLI pakko! Ihmisellä ei koskaan ole liikaa Abbaa!

Iltapäivän olenkin istunut kotona ja kuunnellut näitä levyjä. Voiko olla PUHTAAMPAA tekemistä kuin levyjen kuunteleminen? Korviin valuu musiikkia, lueskelen biisien sanoja, yritän löytää energiaa lisätä levyt Discogs-kokoelmaani.

Kun vielä #nainen kehrää vieressä sohvalla (eikä valita musiikkivalinnoista), voi hetkeä pitää täydellisenä.

Menkää levykauppaan tai nauttikaa elämästänne muuten vain. Mental mind / good life / openness / emancipation / fulfillment-life /  empowerment / voimaantuminen -tuntini päättyy tältä erää tähän.

Tämä on ensimmäinen Suvilahti-Tuskani. Festari järkätään Suvilahdessa kolmatta kertaa, eli viimeksi olen siis käynyt Tuskassa vuonna 2011. Yksinkertaista matematiikkaa Also Sprach Jussin malliin.

On se kyllä mukava tapahtuma, ei voi muuta sanoa. Suvilahti alueena on ehkä vähemmän sympaattinen kuin Kaisaniemen puisto, ja edelleen hevi soi liian hiljaa (melurajoitukset), mutta yleisellä tasolla Tuskasta ei voi koskaan löytää mitään pahaa sanottavaa.

Tämä on moneen kertaan kuultu totuus, mutta sanon sen taas: Tuska-yleisö on leppoisinta mahdollista. Kaikilla muilla vierailemillani festivaaleilla voi ajoittain törmätä uhkaaviin tilanteisiin, mutta Tuskassa ei.

Heräsin pari viikkoa sitten siihen, että Tuskan esiintyjäkaarti on todella kova. Perjantaille osuivat Carcass, Phil Anselmo & the Illegals, Dimmu Borgir ja Children of Bodom - sekä tukku pienempiä bändejä joita en nähnyt.

Phil Anselmosta nautiskelin pressirannekejonossa, joka oli paljon pidempi kuin itse festivaalijono. Näin se pitääkin olla. No, jonosta näki ja kuuli lavan tapahtumat joten sain edes jonkinlaisen kuvan teiniaikojen idolini nykytoilailuista. Miehen sooloa en ole kuunnellut (sitä ei ole Spotifyssä), mutta paikalla ollut Rumba-lehden edustaja vakuutti minut siitä, ettei levyä kannata myöskään ostaa. Anselmo oli kuulemma tuittuillut koko keikan läpi, vittuillut pingviinimaskisisille Dimmu-faneille ja ollut muutenkin oma viehättävä itsensä. Panteran biiseistä kuulin New Levelin, voi olla että tuli muutakin. Ei festivaalin kohokohta.

Children of Bodom oli takuuviihdyttävä ja aurinkoinen. Edelleenkin on hämmentävää, miten niin valtavia määriä viinaa kuluttava bändi voi soittaa niin tiukasti. Jopa soundillisesti armottomissa festariolosuhteissa bändin rypistys toimii takuuvarmasti. Hauskanpito- ja juopottelumusiikkia aurinkoisessa kesäillassa, miksikäs ei!

Carcassin paluulevyä Surgical Steel olen kuunnellut jonkin verran, ja sen yllättävän hyväksi todennut. Hyllyssä minulla on vain Heartwork, eikä Carcass ole minulle maailman tärkein bändi, mutta oli silti ilahduttavaa nähdä bändi livenä.

Laulaja-basisti Jeff Walker on selkeästi death metallin Lemmy Kilmister mahtavalla aksentilla mongerretuine välispiikkeineen ja reteine olemuksineen. Carcass on ollut uudestaan kasassa jo vuodesta 2007, joten keikkakunto on varsin hiottu. Jotenkin soundit ja biisit rupesivat hieman puuroutumaan loppua kohden, tai ehkä se johtui vain minusta. Hyvä mieli keikasta kuitekin jäi.

Dimmu Borgir on black metallin viihdyttävin bändi. Heillä on tarttuvia kertosäkeitä, hienoja paitoja ja iso show. He ovat tästä syystä olleet bm-piireissä alusta asti halveksuttuja, mutta toisaalta: Halveksunta ja viha ovat black metal -bändille ihan tavoiteltavia reaktioita.

En ollut aiemmin nähnyt DIMMUJA livenä. Nautin. TOSIN on sanottava, että bändin runsas taustanauhojen käyttö teki soitosta toki selkeätä, mutta myös hävitti tunnetta ja vaaraa musisoinnista. Levyllä biisit kuulostavat uljailta, livenä ehkä liiankin salonkikelpoisilta.

En silti valita, Gatewaysin kertsi näin esimerkiksi pakotti laulamaan mukana.  Tai ulvomaan mukana. Ja pommit toimivat. Ja Mourning Palace! Myönnettäköön, että keikan loppuosaa kuuntelin olutteltasta, kun näin pitkästä aikaa vanhoja Pop Media -työkavereita.

Sunnuntaina eli tätä kirjoitettaessa huomenna olisikin sitten ns. PÄÄPÄIVÄ. Sääksi on luvattu armotonta vesisadetta, mutta EMPEROR, NEUROSIS ja SATYRICON ovat kaikki top 10 metallibändejä. Kaksi jälkimmäistä olen nähnyt (Tuskassa), mutta Emperor vetämässä In the Nightside Eclipseä on liian houkutteleva ajatus sateesta huolimatta.